Paavi

Pyhän isän Benedictus XVI:n puhe ”Pius XII:n opetusviran perintö ja Vatikaanin II kirkolliskokous” -kongressin osallistujille Sala Clementinassa Lauantaina 8. marraskuuta 2008

2009-03-15T11:07:00.000+02:00

Herrat kardinaalit, kunnioitetut veljeni piispat ja papit, rakkaat
veljet ja sisaret!

Olen iloinen voidessani ottaa teidät vastaan "Pius XII:n opetusviran
perintö ja Vatikaanin II kirkolliskokous" -kongressin aikana, jonka
Paavillinen Lateraaniyliopisto on järjestänyt yhdessä Paavillisen
Gregoriana-yliopiston kanssa. Kongressi on tärkeä niin käsittelemänsä
aiheen kuin myös sen perusteella, että siihen osallistuu oppineita
henkilöitä monista eri maista. Tervehtien nyt kaikkia sydämellisesti
haluan erityisesti kiittää monsignore Rino Fisichellaa,
Lateraaniyliopiston rehtoria, ja isä Gianfranco Ghirlandaa,
Gregoriana- yliopiston rehtoria, niistä kohteliaista sanoista, joilla
he ovat kuvanneet yhteisiä tuntemuksiamme.

Pidän suuresti arvossa sitä työteliästä teemaa, johon olette
keskittäneet huomionne. Viime vuosina puhuttaessa Pius XII:sta on
huomiota kiinnitetty kohtuuttomasti yhteen ainoaan ongelmakenttään,
jota puolestaan on käsitelty kovin yksipuolisesti. Kaikesta muusta
tarkastelusta erillään tämä seikka on estänyt lähestymään asiallisella
tavalla tätä suurta historiallis-teologista hahmoa, paavi Pius XII:
ta. Se huomattava toiminta, jota tämä paavi harjoitti, ja aivan
erityisesti hänen opetusvirkansa, johon te olette perehtyneet näinä
päivinä, ovat yhdessä hieno todiste siitä, mitä äsken lausuin. Hänen
opetusvirkansa on hyvin pätevää sekä suuren ja hyväätekevän
laajuutensa että erityisen laadukkuutensa perusteella. Voisi sanoa,
että se muodostaa arvokkaan perinnön, jota kirkko on käyttänyt ja
edelleen käyttää varantonaan.

Kutsuin tuota opetusviran laajuutta "suureksi ja hyväätekeväksi". Sen
suhteen riittää muistaa kiertokirjeet ja lukuisat puheet ja
radiosanomat, jotka on koottu hänen "Opetustensa" (Insegnamenti)
kahteenkymmeneen niteeseen. Hän julkaisi yli neljäkymmentä
kiertokirjettä. Niistä nousee esiin "Mystici Corporis", jossa paavi
käsittelee kirkonluonnetta. Laajasti tutkien hän valaisee
perinpohjaista ontologista yhteyttämme Kristukseen ja — hänessä, hänen
kauttaan ja hänen kanssaan —kaikkiin toisiin uskoviin, joita hänen
Henkensä elävöittää, jotka saavat ravintoa hänen ruumiistaan ja
hänessä muuttuneina antavat hänelle tavan jatkaa ja levittää
pelastustyötään maailmassa. Mitä läheisimmin yhteydessä Mystici
Corporis -kiertokirjeen kanssa ovat kaksi muuta kiertokirjettä:
"Divino afflante Spiritu" pyhästä Raamatusta ja "Mediator Dei" pyhästä
liturgiasta. Niissä nimittäin esitetään ne kaksi lähdettä, joista
kaikkien Kristukselle — sen mystisen ruumiin päälle, joka on kirkko —
kuuluvien tulisi aina ammentaa.

Tässä laajassa yhteydessä Pius XII tarkasteli niitä monia erilaisia
ihmisryhmiä, jotka Herran tahdosta muodostavat osia kirkosta, tosin
niin, että heille on annettu eri kutsumuksia ja tehtäviä. Näin hän
antoi viisaita sääntöjä pappien koulutukseen, jotta nämä tunnettaisiin
henkilökohtaisesta rakkaudesta Kristukseen, yksinkertaisesta ja
tervehenkisestä elämäntavasta, rehellisyydestä piispojansa kohtaan ja
tavoitettavuudestaan niitä kohtaan, joiden sielunhoidosta he ovat
vastuussa. Kiertokirjeessä "Sacra Virginitas" ja vielä kahdessa
sääntökuntaelämää käsittelevässä asiakirjassa Pius XII on kirkastanut
sen "lahjan" hienouden, jonka Jumala antaa tietyille henkilöille
kutsuessaan heitä vihkiytymään kokonaan hänen ja lähimmäisten
palvelemiseen kirkossa. Tällaisesta tarkastelusta käsin paavi vaati
voimakkaasti, että eri sääntökunnissa ja kongregaatioissa palattaisiin
evankeliumiin ja niiden perustajien ja perustajattarien autenttiseen
karismaan. Samalla hän esitti myös joitakin tarpeellisia ja
terveellisiä uudistuksia. Lukuisia olivat ne tilaisuudet, joissa Pius
XII tarkasteli maallikkojen vastuuta kirkossa; niissä hän käytti
hyväkseen monia suuria kansainvälisiä kongresseja tästä aiheesta.
Mielellään hän käsitteli yksittäisten ammattien ongelmia osoittaen
esimerkiksi, mitkä ovat tuomarien, lakimiesten, sosiaalisen työn
tekijöiden, tai lääkärien velvollisuudet. Viimeksi mainituille paavi
omisti lukuisia puheita selittäen niissä, mitä ovat ne lääketieteen
eettiset normit, joita heidän tulee työssään kunnioittaa.
Kiertokirjeessä "Miranda prorsus" paavi puolestaan pysähtyy
käsittelemään nykyaikaisten viestintävälineiden suurta merkitystä,
sillä niiden vaikutus yleisen mielipiteen muodostamisessa kasvoi
kaiken aikaa. Juuri tästä syystä paavi, joka suuresti arvosti nuorta
keksintöä, radiota, painotti journalistien velvollisuutta varustaa
tietonsa totuudenmukaisesti ja kunnioittaen moraalisia normeja.

Pius XII kiinnitti huomiota myös tieteisiin ja niissä tapahtuneisiin
huomattaviin edistysaskeliin. Ihaillen tieteen saavutuksia paavi
valvoi kuitenkin tarkasti niitä riskejä, joihin moraaliarvoista
piittaamaton tieteenteko voisi johtaa. Yksi esimerkki riittää: Hyvin
muistetaan paavin pitämä puhe atomien halkaisun onnistumisesta.
Kaukonäköisesti paavi varoitti, että on välttämätöntä estää kaikin
keinoin sellainen tilanne, että näitä nerokkaita tieteellisiä
saavutuksia käytettäisiin tappavien aseiden valmistamiseen, aseiden,
jotka saattaisivat aiheuttaa valtavia katastrofeja ja lopulta johtaa
koko ihmiskunnan tuhoon. Muistamme myös ne pitkät ja innostavat
puheet, joissa paavi käsitteli toivottua siviiliyhteiskunnan
uudistamista niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tätä työtä
varten hän esitti korvaamattomaksi perustaksi oikeudenmukaisuutta,
joka on todellinen edellytys kansojen väliselle rauhanomaiselle
yhteiselolle: "Opus iustitiae pax!" Samoin hän ansaitsee erityisen
tunnustuksen mariologisesta opetuksestaan, joka huipentui pyhän Marian
taivaaseen ottamisen dogmin julistamiseen. Sen avulla pyhä isä halusi
nostaa esiin oman olemassaolomme eskatologista luonnetta ja samalla
korottaa naisen arvoa.

Entä mitä sanoisimme Pius XII:n opetuksen laadusta? Hän vastusti
improvisaatiota: hän valmisti hyvin huolellisesti jokaisen puheensa ja
punnitsi jokaisen lauseensa ja sanansa ennen kuin hän esitti ne
julkisesti. Hän tutustui tarkasti eri kysymyksiin ja pyysi
säännöllisesti asiantuntijoiden apua, silloin kun käsiteltiin aiheita,
jotka vaativat erityistä osaamista. Luonteensa ja ominaisuuksiensa
puolesta Pius XII oli kohtuullinen ja realistinen ihminen, helppo
optimismi oli hänelle vierasta, mutta toisaalta hän oli immuuni
pessimismin uhalle, joka ei olisikaan sopivaa uskovalle. Hän kauheksui
tyhjää poleemisuutta ja oli syvästi epäluuloinen fanaattisuutta ja
sentimentaalisuutta kohtaan.

Nämä hänen sisäiset suhtautumistapansa osoittavat hänen opetuksensa
arvon, syvällisyyden ja luotettavuuden. Ne selittävät sen uskollisen
kiinnittymisen, jota hänelle osoittivat uskovien lisäksi myös monet
kirkkoon kuulumattomatkin henkilöt. Kun ajattelemme Pius XII:n
opetusviran laajuutta ja korkeaa laatua, voidaan kysyä, miten hän
onnistui tekemään sen kaiken, kun hän samalla kuitenkin joutui
kiinnittämään huomiota niin moniin muihinkin paavillisiin tehtäviin:
kirkon päivittäiseen hallintoon, piispojen nimittämiseen ja
vierailuihin, valtionpäämiesten ja diplomaattien vierailuihin,
lukemattomiin yksityisille ihmisille ja ryhmille myönnettyihin
audiensseihin.

Kaikki muistavat Pius XII: n olleen epätavallisen älykäs, muistiltaan
rautainen, vieraiden kielten tuntemukseltaan ainutkertainen ja
ihmisenä herkkä. Sanotaan, että hän oli taitava diplomaatti,
erinomainen juristi ja loistava teologi. Kaikki tämä on totta, mutta
se ei silti selitä kaikkea. Hänessä oli myös jatkuva pyrkimys ja luja
tahto antaa itsensä kokonaan Jumalalle mitään säästämättä,
välittämättä edes omasta heikosta terveydestään. Tämä oli hänen
käytöksensä varsinainen vaikutin: kaikki syntyi rakkaudesta hänen
Herraansa Jeesusta Kristusta kohtaan ja rakkaudesta kirkkoa ja
ihmiskuntaa kohtaan. Itse asiassa hän oli ennen kaikkea pappi, joka
oli jatkuvasti syvässä yhteydessä Jumalan kanssa, pappi, joka sai
voimaa valtavaan työhönsä pitkistä rukouksen hetkistä kaikkeinpyhimmän
sakramentin edessä, hiljaisesta kohtaamisesta oman Luojansa ja
Vapahtajansa kanssa. Sieltä hänen opetusvirkansa sai alkunsa ja
intonsa, samoin kuin kaikki muukin hänen toimintansa.

Siksi meidän ei tarvitse ihmetellä sitä, että hänen opetuksensa
valaisee yhä tänäänkin kirkon elämää. Nyt on kulunut suurinpiirtein 50
vuotta hänen kuolemastaan, mutta silti hänen monipuolinen ja
hedelmällinen opetusvirkansa on edelleen mittaamattoman arvokas
tämänkin päivän kristityille. Kirkko, Kristuksen mystinen ruumis, on
tietenkin elävä ja elinvoimainen organismi, joka ei ole juuttunut
liikkumattomana siihen, mitä oli viisikymmentä vuotta sitten. Mutta
kehitys on johdonmukaista. Niinpä Vatikaanin II kirkolliskokous kokosi
Pius XII:n opetusviran perintöä ja esitti sen eteenpäin tuleville
kristityille sukupolville. Tiedetään, että kirkolliskokouksen isät
viittasivat yli tuhannessa suullisessa ja kirjallisessa puheenvuorossa
Pius XII:n opetusvirkaan. Kaikissa kirkolliskokouksen asiakirjoissa ei
ole viitteitä, mutta pelkästään viitteellisissä asiakirjoissa Pius XII
mainitaan yli kaksisataa kertaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä paavi
on, pyhän Raamatun jälkeen, kaikkein useimmin viitattu lähde. On
tunnettua myös, etteivät tällaisten asiakirjojen viittaukset ole
yleensä pelkkiä selvittäviä viittauksia vaan usein ne muodostavat
todellisia ja varsinaisia täydentäviä osia konsiliaarisiin teksteihin.
Ne eivät pelkästään tue ja anna oikeutusta sille, mitä tekstissä
sanotaan, vaan ne antavat sille tulkinnan avaimen.

Voimme siis hyvin sanoa, että paavi Pius XII:n persoonassa Herra on
antanut kirkolleen poikkeuksellisen lahjan, josta saamme kaikki olla
hänelle kiitollisia. Toistan vielä kiitollisuuteni ilmauksen siitä
työstä, mitä olette tehneet tämän kansainvälisen Pius XII:n
opetusvirkaa käsittelevän symposiumin valmistamisen eteen ja itse
symposiumissa ja toivon, että edelleen jatkettaisiin tämän
kuolemattoman paavin kirkolle jättämän kallisarvoisen perinnön
tutkimista, jotta sitä voitaisiin hyödyntää myös nykyajan ongelmissa.
Tämän toivomukseni myötä ja samalla, kun pyydän teille Herran apua,
annan teille kaikille sydämellisesti siunaukseni.

Vuoropuhelu muslimien kanssa

2009-03-15T11:02:00.001+02:00

Vuoropuhelu muslimien kanssa jatkuu Roomassa kokoontui marraskuun
alussa laaja ja korkea-arvoinen islamilaiskatolinen foorumi, jonka
tavoitteena oli Vatikaanin lehdistöosaston päällikön, isä Federico
Lombardin SJ mukaan päästä pienempiä ryhmiä paremmin tutustumaan
kristinuskoa ja islamia yhdistäviin ja erottaviin seikkoihin
syvällisesti ja avoimesti. Foorumin antamassa julistuksessa on
"tärkeitä lausuntoja ihmispersoonien ja heidän valintojensa
kunnioittamisesta omantunnon ja uskonnon kysymyksissä sekä miesten ja
naisten yhtäläisestä arvokkuudesta". Isä Lombardi myönsi, että monet
väkivaltaisuudet kristittyjen ja muslimien välillä esimerkiksi
Balkanilla tai Lähi-Idässä vaikeuttavat vuoropuhelua, mutta ne eivät
saa estää sitä. Paavi Benedictus on kutsunut kumpaakin osapuolta
"yhdistämään voimansa ymmärtämättömyyden ja ennakkoluulojen
voittamiseksi sekä toisista syntyneen vääristyneen kuvan
korjaamiseksi.

Paavin matka Afrikkaan

2009-03-15T11:01:00.001+02:00

Paavi Benedictus XVI ilmoitti piispainsynodin päätösmessun yhteydessä
aikovansa matkustaa Afrikkaan ensi vuoden maaliskuussa. Matkan
tarkoitus on ennalta valmistella lokakuussa 2009 järjestettävää
erityistä Afrikka- synodia. Matkan aikana pyhä isä vierailee
Kamerunissa, jossa hänen tarkoituksensa on antaa maanosan piispoille
erikoissynodin työsuunnitelma (Instrumentum laboris), ja Angolassa,
joka viettää evankeliointinsa 500-vuotisjuhlaa.

Luonnonlaki

2007-10-07T14:57:00.001+02:00

Tässä mielenkiintoinen artikkeli luonnonlain tärkeydestä demokratiassa.

Benedict XVI: Natural Law Is Base of Democracy:
http://www.zenit.org/article-20687?l=english

2007-07-26T20:22:00.000+03:00

Tämän maapallon äänen kuunteleminen on tärkeämpi tulevaisuudellemme... kuin halu elää hetki hetkeltä. Maapallomme puhuu meille ja meidän täytyy osata kuunnella sitä ja dekryptata sen viesti jos haluamme selvitä hengissä.

Pyhä isä muistuttaa asioita, jotka periaatteessa kaikki tiedämme mutta hänen roolinsa on nimenomaan saada meidät miettimään niitä asioita. Englanninkielinen artikkeli löytyy http://www.catholicnewsagency.com/new.php?n=9968 . On mielenkiintoisa huomata myös, että yleensä uskovilla ei ole mitään ongelmaa evoluution teorian kanssa. Jaan täydellisesti paavin ajatukset siitä, että Jumala on käyttänyt monenlaisia keinoja luodakseen maailman. Huomasin lähinnä, että ennakkoluulot ovat enemmän aidan toisella puolella. Mieluummin haluttaisiin, että uskovat vastustaisivat tiedettä. Olen myös huomannut yleensä kuinka kristinusko on arvostanut ja auttanut tiedettä ja tiede on kehittynyt eniten kristillisissä maissa.

Pius XII antoi määräyksen suojella juutalaisia

2007-06-28T18:42:00.001+03:00

Vatikaanissa on vahvistettu tiedot siitä, että paavi Pius XII pyysi katolisia pappeja ja sääntökuntalaisia tarjoamaan suojapaikkoja juutalaisille, jotta nämä eivät joutuisi holokaustin uhreiksi. Näin kertoi Vatikaanin valtiosihteeri, kardinaali Tarcisio Bertone lyhyessä tiedonannossaan 19.4. Hänen mukaansa paavi Pius XII oli antanut ohjeita kaikille sääntökunnille, jotta nämä avaisivat ovensa juutalaisille.

Myös Rooman katakombit avattiin suojapaikoiksi. Paavin määräys annettiin lokakuun 25. päivänä vuonna 1943. Vain vähän yli viikkoa aiemmin Rooman ghetosta oli pidätetty yli 1000 juutalaista ja viety Saksaan.

Keskustelu Pius XII:n toiminnasta toisen maailmansodan aikana on viime aikoina saanut jälleen uusia piirteitä, kun mm. saksalaisista arkistoista on löytynyt asiakirjoja, jotka osoittavat, että sodanaikainen paavi vastusti selvästi Saksan kansallissosialistien toimintaa ollen yksi näiden päävihollisista. Jossakin asiakirjassa todettiin esimerkiksi, että "Vatikaani tukee kaikin tavoin juutalaisia pakolaisia, myös taloudellisesti, kun he pyrkivät pakenemaan ulkomaille".

Paavin kuoltua vuonna 1958 hänen panoksestaan juutalaisten pelastamisessa kiittivät myös monet rabbit ja Israelin valtion edustajat. On myös löydetty todisteita siitä, että Neuvostoliitto olisi ollut Pius XII:n mainetta mustanneen kampanjan takana kylmän sodan aikana.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta paavi Pius XII:n kuolemasta. Oletettavaa on, että uudet asiakirjalöydöt saattavat avata tien hänen autuaaksijulistamisekseen. KATT/RV/Kath.net

Aborttilaki vahvistettiin Meksiko Cityssä

2007-06-28T18:38:00.001+03:00

Meksiko Cityn miljoonakaupungin aluehallinnon tekemä päätös sallia abortti 12 ensimmäisen raskausviikon aikana on johtanut katolisen kirkon tiukkaan vastarintaan. Kirkon edustajat ovat kannustaneet kaikkia terveydenhoidon piirissä työskenteleviä muistamaan, että heillä on ihmisoikeuksiin perustuva omantunnon vapaus olla osallistumatta abortin tekemiseen. Tämän mahdollisuuden lain puolustajat ovat kuitenkin jyrkästi kieltäneet.

Toisaalta kirkko on muistuttanut meksikolaisia myös siitä, että abortin tekemisestä ja tukemisesta seuraa ekskommunikaatio. Tämä kirkollinen rangaistus voi tulla myös niiden poliitikkojen osaksi, jotka äänestivät abortin sallivan lain voimaansaattamisen puolesta.

Katolisen kirkon kampanja sai viime metreillä tukea myös paavi Benedictus XVI:lta, joka lähetti kirjeen Meksikon piispoille huhtikuun 20. päivänä. Kirjeessä pyhä isä kannusti piispoja "päättäväisesti suojelemaan ja puolustamaan jokaisen ihmisen oikeutta elämään sikiämisestä alkaen kaikkien kuoleman kulttuurin ilmentymien edessä".

Kirjeen innoittamina Meksikon piispat pyysivät meksikolaisia, niin katolilaisia kuin muitakin, hylkäämään ihmiselämän vastaiset toimet. Piispat muistuttivat abortin olevan "suuri moraalinen epäjärjestys". KATT/CWNews/EWTN

Mielenkiintoinen artikkeli vanhasta messusta ja liturgiasta: paavi tekee päätöksen

2007-04-20T20:57:00.001+02:00

http://www.insidethevatican.com/newsflash/2007/newsflash-feb21-07.htm

Helvetti on olemassa ja se on ikuinen.

2007-04-20T20:53:00.001+02:00

Paavi: "Helvetti on olemassa ja se on ikuinen."

Vierailullaan roomalaisessa Pyhän Felicitaan seurakunnassa paavi Benedictus XVI muistutti maaliskuun lopussa, että "helvetti on olemassa ja se on ikuinen". Saarnassaan, jossa hän käsitteli päivän evankeliumitekstiä aviorikoksesta tavatusta naisesta (Joh. 8:1-11), paavi korosti, ettei Jeesus puhunut vain teoreettisesti vaan hän halusi antaa konkreettisia ohjeita elämää varten. Häntä ei kiinnostanut vain voittaa jotakin väittelyä Mooseksen lain tulkinnasta, vaan "hän tähtäsi sielujen pelastukseen ja sen ilmoitt amiseen, että pelastus on yksin Jumalan rakkaudessa. Sitä varten hän tuli maailmaan, sitä varten hän kuoli ristillä ja sitä varten Isä herätti hänet kuolleista kolmantena päivänä."

Pyhä isä painotti myös, että "Jeesus tuli maailmaan sanoakseen meille, että hän tahtoo meidät kaikki paratiisiin ja ett ä helvetti, josta vain vähän puhutaan meidän päivinämme, on olemassa ja että se on ikuinen. Se koskee kaikkia niitä, jotka sulkevat sydämensä Jumalan rakkaudelta." Paavi kannusti kuulĳ oitaan huomaamaan, ett ä todellinen vihollisemme on kiintymys syntiin. "Se voi johtaa olemassaolomme vararikkoon." Paavi kannusti lopuksi kaikkia Jeesuksen sanoin: "Mene, äläkä enää tee syntiä" (Joh. 8:11). Tähän kutsuun perustuu myös Jeesuksen anteeksianto.

KATT/VIS

Paavi Benedictus XVI:n puhe Euroopasta

2007-04-20T20:50:00.001+02:00

Euroopan yhteisön piispainkokousten neuvoston (COMECE) järjestämän kongressin osallistujille myönnett y audienssi

Paavi Benedictus XVI:n puhe Euroopasta

Vatikaanin Apostolisen palatsin Clementina-salissa 24. maaliskuuta 2007

Herrat kardinaalit, kunnianarvoisat piispaveljet, kunnioitetut parlamentaarikot, hyvät naiset ja herrat! Olen iloinen saadessani vastaanottaa näin suuren joukon ihmisiä tässä erityisessä tilaisuudessa, joka pidetään 25. maaliskuuta vuonna 1957 solmitun Rooman sopimuksen 50-vuotispäivänä. Sopimus oli tärkeä askel Euroopalle, joka oli toisen maailmansodan uuvuttama ja halukas rakentamaan tulevaisuutta rauhan ja paremman taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin avulla ilman erilaisten kansallisten identiteettien tukahduttamista tai kieltämistä. Toivotan tervetulleeksi kunnioitetun Rotterdamin piispan Adrianus Herman van Luynin, Euroopan yhteisön piispainkokousten neuvoston puheenjohtajan ja kiitän häntä hänen ystävällisistä sanoistaan. Tervehdin myös muita prelaatteja, arvoisia johtajia ja kaikkia, jotka ottavat osaa tähän kokoukseen, jonka COMECE järjestää kutsuna tarkastella Eurooppaa.

Vuoden 1957 maaliskuusta lähtien tämä maanosa on kulkenut pitkän matkan, joka on johtanut sen kahden"keuhkon" – idän ja lännen – sovittamiseen. Niitä on liitt änyt toisiinsa yhteinen historia mutta ne on mielivaltaisesti erotettu toisistaan epäoikeudenmukaisuuden esiripulla. Taloudellinen integraatio on virkistänyt poliittista yhdentymistä ja rohkaissut jatkuvaa ja hellittämätöntä sellaisten institutionaalisten rakenteiden etsintää, jotka olisivat sopivia jo 27 kansakunnasta koostuvalle Euroopan unionille, joka pyrkii tulemaan globaaliseksi toimijaksi maailmannäyttämöllä.

Näinä vuosina on tullut näkyviin kasvava tietoisuus tarpeesta luoda terve tasapaino taloudellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden välille sellaisten toimintatapojen kautta, jotka pystyvät luomaan vaurautta ja lisäämään kilpailua, mutta ilman, että samalla laiminlyötäisiin köyhien ja syrjäytyneiden ihmisten oikeutettuja odotuksia. Valitettavasti väestötilastojen kannalta täytyy todeta, että Eurooppa näyttää seuraavan tietä, joka voi johtaa sen häviämiseen historiasta. Tämä ei ainoastaan aseta talouskasvua vaakalaudalle, vaan se voi luoda myös suunnattomia vaikeuksia sosiaaliselle yhteenkuulumiselle ja ennen kaikkea suosia vaarallista individualismin muotoa, joka ei välitä tulevista seurauksista. Voisi melkein ajatella, että Eurooppa on todella menettämässä uskon omaan tulevaisuuteensa. Mitä tulee esimerkiksi ympäristön huomioonottamiseen tai rakenteelliseen energiavarojen ja investointien käyttämiseen, kannustimet solidaarisuuteen lisääntyvät hitaasti, ei ainoastaan kansainvälisissä yhteyksissä vaan myös kansallisissa. Euroopan yhdentymisprosessi itsessään ei ilmeisesti saa kaikkien kannatusta sen vallitsevan käsityksen perusteella, ett ä monet "luvut" Euroopan projektissa on "kirjoitettu" ott amatta huomioon kansalaisten mielipiteitä.

Tästä kaikesta käy selvästi esiin, että aitoa eurooppalaista "yhteistä kotia" ei voida rakentaa ottamatta huomioon tämän maanosamme ihmisten identiteettiä. Kysymyksessä on historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen identiteetti ennen maantieteellistä, taloudellista tai poliittista. Tämä identiteetti muodostuu joukosta yleismaailmallisia arvoja, jotka kristinusko auttoi luomaan. Näin kristinusko hankki itselleen ei vain historiallisen vaan perustavanlaatuisen roolin suhteessa Eurooppaan. Näiden arvojen, jotka muodostavat tämän maanosan sielun, täytyy pysyä kolmannen vuosituhannen Euroopassa sivilisaation "hapatteena". Jos ne häviäisivät, kuinka "vanha" manner voisi toimia koko maailman "hiivana". Jos Rooman sopimuksen 50-vuotispäivänä unionin hallitukset haluavat "päästä lähemmäksi" kansalaisiaan, kuinka ne voivat sulkea pois kristinuskon kaltaisen Euroopan identiteetille olennaisen elementin, johon kansalaisten suuri enemmistö jatkuvasti identifioi itsensä? Eikö ole yllättävää, että tämän päivän Eurooppa, samalla kun se pyrkii tulemaan huomioon otetuksi arvoyhteisönä, näyttää yhä useammin kieltävän universaalisten ja absoluuttisten arvojen olemassaolon? Eikö tämä ainutlaatuinen omasta itsestä "luopumisen" muoto, jopa enemmän kuin luopuminen Jumalasta, johda Eurooppaa epävarmuuteen omasta identiteetistään? Ja niin vallitsee käsitys, että "hyötyjen arvioiminen" on ainoa tie moraaliseen erottelukykyyn ja että yhteinen hyvä on synonyymi kompromissille. Todellisuudessa on kuitenkin niin, että jos kompromissi onnistuu luomaan laillisen tasapainon erilaisten yksittäisten tavoitteiden välille, siitä tulee yhteinen paha aina silloin, kun se koskee sopimuksia, jotka eivät kunnioita ihmisluontoa.

Yhteisö, joka on rakennettu ilman ihmisen todellisen arvokkuuden kunnioitusta, ottamatta huomioon sitä tosiasiaa, ett ä jokainen ihmispersoona on luotu Jumalan kuvaksi, ei lopulta tee mitään hyvää kenellekään. Tästä syystä näyttää vieläkin tärkeämmältä, että Eurooppa suojautuu sitä itsevarmaa, laajalle levinnyttä asennetta vastaan, joka järjestelmällisesti oikeuttaa kompromissit oleellisisten inhimillisten arvojen kohdalla, ikään kuin se olisi välttämätöntä pienemmän pahan hyväksymistä. Tällainen pragmatismi, silloinkin kun se esitetään tasapainoisena ja realistisena, ei todellisuudessa ole kumpaakaan, koska se kieltää ihmisluontoon kuuluvan arvojen ja ideoiden ulottuvuuden. Kun ei-uskonnolliset ja relativistiset pyrkimykset yhdistetään tähän pragmatismiin, kristityiltä lopulta kielletään oikeus ottaa osaa julkiseen keskusteluun tai heidän panoksensa saatetaan huonoon valoon yrityksenä säilyttää epäoikeudenmukaisia privilegioita. Tänä historiallisena hetkenä ja kohdattaessa ne monet edessä olevat haasteet Euroopan unioni, ollakseen pätevä oikeusperiaatten takaaja ja universaalien arvojen edistäjä, ei voi kuin selkeästi tunnustaa vakaan ja pysyvän ihmisluonnon varman olemassaolon, joka on kaikkien ihmisten yhteisten oikeuksien lähde, mukaan lukien niiden, jotka tämän kieltävät. Tässä asiayhteydessä oikeutt a omantunnon mukaisesti kieltäytyä tulee suojella aina, kun perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia loukataan.

Rakkaat ystävät, tiedän kuinka vaikeaa kristittyjen on puolustaa tätä ihmispersoonan totuutta. Älkää siitä huolimatta väsykö tai lannistuko! Te tiedätte, että on teidän velvollisuutenne Jumalan avulla tehdä oma osuutenne uuden Euroopan lujittamiseksi, realistisesti mutta ei kyynisesti, täynnä ideoita ja vapaana naiiveista kuvitelmista, evankeliumin ikuisen ja elämää antavan totuuden inspiroimana. Sen tähden ottakaa aktiivisesti osaa julkiseen keskusteluun Euroopan tasolla tietäen, että tämä keskustelu on nyt olennainen osa myös kansallista keskustelua. Ja lisätkää tähän sitoutumiseen tehokas kulttuurinen toiminta. Älkää taipuko vallan logiikan edessä ikään kuin se olisi päämäärä itsessään! Olkoon Kristuksen kehotus teille pysyvä kannustin ja tuki: "Jos suola menettää makunsa, se ei kelpaa enää mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallatt avaksi" (vrt. Matt 5:13). Tehköön Herra kaikki teidän ponnistuksenne hedelmällisiksi ja auttakoon teitä tunnistamaan ja oikein käyttämään sitä, mikä on myönteistä nykyisessä kulttuurissa, ja kieltämään rohkeasti kaiken sen, mikä on ihmisen arvokkuutta vastaan.

Olen varma siitä, että Jumala siunaa kaikkien niiden auliit pyrkimykset, jotka palvelemisen hengessä työskentelevät rakentaakseen yhteistä eurooppalaista kotia, jossa kaikki kultt uuriset, sosiaaliset ja poliittiset panokset on suunnattu kohti yhteistä hyvää. Teille, jotka jo monin tavoin olett e mukana tässä tärkeässä inhimillisessä ja evankeliumin mukaisessa työssä, ilmaisen tukeni ja voimakkaan rohkaisuni. Ennen kaikkea vakuutan teille, että teillä on paikka minun rukouksissani. Siksi kutsun avuksenne ihmiseksi tulleen Sanan äidin Marian äidillisen suojeluksen ja annan sydämellisesti apostolisen siunaukseni teille, teidän perheillenne ja yhteisöillenne. Paavi Benedictus XVI © Copyright 2007 - Libreria Editrice Vaticana / KATT

Helluntai vs Babylon

2007-04-10T08:49:00.000+02:00

Teksti on otettu kirjasta "Matkalla Jeesuksen Kristuksen luokse (kardinaali
Joseph Ratzinger)"

Helluntaikertomus antaa meille epäilemättä vastakohdan kertomukselle
Baabelin tornin rakentamisesta (1 Moos. 11). [..] Helluntaina lahjoitettu
ykseys ja universaalisuus on luonteeltaan toisenlainen kuin se, joka särkyi
Baabelissa. Jos helluntaikertomuksen syvällinen sanoma halutaan käsittää
oikein, silloin on juuri mitattava ero kahden erilaisen universaalisuuden
välillä.

Baabelin ykseys on yhtä muotoisuutta. Sen asukkaat ovat vain yksi kansa ja
heillä on yksi kieli. Luojan tahtoma moninaisuus on pakotettu vääränlaiseen
ykseyteen. Se on ykseys, joka suuntautuu valtaan, itsensä korostamiseen ja
"maineeseen". Ihmiset rakentavat itse tien taivaaseen. Kuuluisuudesta he
hankkivat itselleen oman kuolemattomuuden. He eivät tarvitse Jumalaa, he
tyytyvät omaan valtaansa ja osaamiseensa. Sillä tavalla "suureksi" tullut
ihminen on todellisuudessa amputoitu ihminen. Hänen varsinainen suuruutensa,
avoimuus Jumalaa kohti, elämä suhteessa johonkin toiseen, sammuu ja häviää.
Se on vain teknisesti rakennettua ykseyttä. Huomaammeko, miten ajankohtainen
Baabel on? Se on yhdenmukaistettu, vain teknisesti ajatteleva ja elävä
maailma, se luo yhtenäiskielen ja yhtenäiskulttuurin. Kaikki ajattelevat,
puhuvat, pukeutuvat ja käyttäytyvät samalla tavalla. Juuri tämä
yhdenmukaisuus kuitenkin aiheuttaa kapinamieltä, joka voi ilmetä
terrorismina ja monelaisina vastustuskeinoina sellaista elämää kohtaan, joka
näennäisesti antaa kaiken ja kuitenkin jättää kaiken antamatta, kiinnitttää
ihmisen valtaan ja nautintoon ja juuri siten tekee hänet voimattomaksi ja
surulliseksi.

Helluntaina luotu ykseys on kokonaan toisenlaista. Kaikki kuulevat oman
kielensä. Se yhdistää heidät moninaisuudessa. Se ykseys ei ole tekemisen tai
ulkonaisen osaamisen ykseyttä vaan sisältä päin tulevaa kosketusta. joka ei
poista moninaisuutta vaan rikastuttaa kaikkia keskinäisessä antamisessa ja
vastaanottamisessa. Nyt kaikki näet kuuluu kaikille, ja juuri siksi kaikkien
lahjojen täytyy päästä esille, jokaisen oman lahjan, jonka Luoja on hänelle
antanut. [..] Sellainen katolisuus, jota helluntaikertomus kuvailee ja
myöhemmin kirkon isät tulkitsevat, on todellinen ja ainoa riittävä
universaalisuuden muoto. Se on sydämestä lähtevää ykseyttä, sellaisesta
sydämestä, jonka Jumala on avannut ja joka on avoinna häntä kohti. Siinä
ykseydessä on tilaa ihmiskunnan koko rikkaudelle, ja se mikä on omaa, ei
enää vastusta sitä mikä on vierasta, koska kaikki on Jumalan omaa ja juuri
sellaisena vasta kuuluu meille kaikille. [..] Tämän katolisuuden kirkko on
saanut lahjana Herralta, ja se on yksi tuntomerkeistä, joista voimmme kirkon
tunnistaa. Se pysyy kuitenkin aina velvollisuutena, joka meidän on pyrittävä
täyttämään, ja tehtävänä, jota emme koskaan saa täysin valmiiksi.

Christianity created the European identity, Pope Benedict says

2007-03-27T09:43:00.000+02:00

Vatican City, March 26 (CNA).-Benedict XVI received cardinals, bishops, parliamentarians and other participants in a congress promoted by the Commission of the Bishops' Conferences of the European Community (COMECE), on Friday. The event is being held to coincide with the 50th anniversary of the signing of the Treaty of Rome on March 25, 1957.

The Pope recalled how over these fifty years the continent has travelled a long journey leading "to the reconciliation of the two 'lungs,' East and West, joined by a shared history and arbitrarily separated by a curtain of injustice." And he referred to the search, "still painstakingly underway, for an adequate institutional structure for the European Union, which ... aspires to be a global player."

Benedict XVI noted how Europe has sought to conciliate "the economic and social dimensions through policies aimed at producing wealth, ... yet without overlooking the legitimate expectations of the poor and marginalized. However, in demographic terms, it must unfortunately be noted that Europe seems set on a path that could lead to its exit from history."

"It could almost be imagined that the European continent is actually losing faith in its own future," said the Holy Father, and he recalled how in some fields such as "respect for the environment" or "access to energy resources and investments, solidarity finds scant incentives, in both the international and the national fields." Moreover, "the process of European unification is clearly not shared by everyone," because "various 'chapters' of the European project were 'written' without taking adequate account of the wishes of citizens.

"What emerges from all this," he added, "is that it is unthinkable to create an authentic 'common European home' while ignoring the identity of the people of our continent. ... An identity that is historical, cultural and moral, more even than geographical, economic or political; an identity made up of a collection of universal values which Christianity contributed to creating, thus acquiring a role that is not only historical but foundational for the continent of Europe."

"If, on the occasion of the 50th anniversary of the Treaty of Rome, the governments of the EU wish to 'get closer' to their citizens, how can they exclude such an essential element of European identity as Christianity, in which a vast majority of that people continue to identify themselves? Is it not surprising that modern Europe, while seeking to present itself as a community of values, seems ever more frequently to question the very existence of universal and absolute values? And does this singular form of 'apostasy' - from oneself even more than from God - not perhaps induce Europe to doubt its own identity?

"In this way," he added, "we end up by spreading the conviction that the 'balance of interests' is the only way to moral discernment, and that the common good is a synonym of compromise. In reality, although compromise can be a legitimate balance between varying individual interests," it is bad "whenever it leads to agreements that harm the nature of man."

"For this reason it is becoming ever more indispensable for Europe to avoid the pragmatic approach, so widespread today, that systematically justifies compromise on essential human values, as if the acceptance of a supposedly lesser evil were inevitable. ... When such pragmatism involves laical and relativist trends and tendencies, Christians end up being denied the right to participate as Christians in public debate or, at the least, their contribution is disqualified with the accusation of seeking to protect unjustified privileges."

Benedict XVI went on to affirm that at this moment in history the European Union, "in order to be a valid guarantor of the State of law and an effective promoter of universal values, must clearly recognize the definite existence of a stable and permanent human nature." This nature is "the source of rights shared by all individuals, including the very people who seek to deny them. In such a context protection must be afforded to conscientious objection" in cases where "fundamental human rights are violated."

"I know how difficult it is for Christians to defend this truth. ... But do not tire and do not be discouraged! You know your task is to contribute to building, with God's help, a new Europe, realistic but not cynical, rich in ideals and free of naive illusions, inspired by the perennial and life-giving truth of the Gospel."

Parantumattomat sairaat tarvitsevat tukea ja seuraa kuolemaan asti

2007-02-23T11:46:00.000+02:00

Benediktus XVI muistutti "Sairaan päivänä" 11.02.2007 että parantumattomat sairaat tarvitsevat tukea ja seuraa kuolemaan asti. Tuen on oltava inhimillinen ja hengellinen.

Minusta paavin lauseet muistutti hänen ensimmäistä kiertokirjettään nimeltään "Jumala on rakkaus" (Deus caritas est).

tehostaa parantumattien sairaiden hoitoa. Hoito ei ole vain parantamista mutta myös muista huolehtiminen

liittyy kiertokirjeeseen Ubi est Caritas: "Kirkko on Jumalan perhe maailmassa. Tässä perheessä ei kukaan saa kärsiä puutetta."

Sairaat ovat olleet aina kirkon ja ihmiskunnan aarteet. Tämä on paradoksaalista, koska kuitenkin kristitty pyrkii lieventämään ja jos on mahdollista poistaa kärsimyksen seuraten mestarinsa esimerkkiä. Mutta joskus kärsimystä ei vain pysty poistamaan. Täytyy silloin ymmärtää, että Jumala itse Jeesuksen kuolemalla on paljastanut kärsimyksen lunastuksellisen merkityksen. Kärsimys, kun sitä hyväksytään rakkaudella ja kärsivällisyydellä muuttuu rukoukseksi, joka yhdistyy Kristuksen rukoukseen ristillä. Sairas, kaikista heikoin, on todellisuudessa se, joka pystyy vuoteeltaan edistämään Kristuksen lunastustyön muulle ihmiskunnalle.

Cyril

----------------------------------------------------------

Pontiff Urges Care for Terminally Ill
On World Day of the Sick

VATICAN CITY, FEB. 11, 2007 ( Zenit.org).- Benedict XVI called for the development of treatments for the terminally ill, as the Church observed World Day of the Sick.

"It is necessary to support the development of palliative treatments that offer integral care and dispense to incurably sick people that human support and spiritual accompaniment they so need," the Pope said today before praying the Angelus with the crowds gathered in St. Peter's Square.

On the feast of Our Lady of Lourdes, the Holy Father reminded that this year he dedicated the day to the material and spiritual assistance of the incurably or terminally ill.

The main events of the 15th World Day for the Sick took place in Seoul, South Korea. Cardinal Javier Lozano Barragán, president of the Pontifical Council for Health Care Ministry, attended those events as a special papal envoy.

In his address today Benedict XVI sent greetings "to health agents worldwide, aware of the importance in our society of their service to the sick."

The Pope also expressed his "spiritual closeness and affection to our sick brothers and sisters, with a special remembrance for those who are affected by particularly serious or painful illnesses."

Recalling that today marks almost 150 years since the 1858 apparitions of Our Lady of Lourdes, the Holy Father invited the sick to listen to Mary so that they "receive the encouragement to accept their sufferings and to offer them for the salvation of the world, uniting them to those of Christ crucified."

In the afternoon Benedict XVI met with thousands of sick people, who earlier attended a Mass in St. Peter's Basilica, presided over by Cardinal Camillo Ruini, the Pope's vicar for Rome.

Ihmispersoonan arvokkuus on ihmisoikeuksien perusta

2007-01-13T20:36:00.000+02:00

Fides lehdestä löytyy artikkeli, jossa paavi selittää mihin pysyvä rauha perustuu. Rauhan juuri on yksilön tai ihmispersoonan kunnioittamisessa. Ihmisen elämää on kunnioitettava. Kun katson viime vuosisadan diktatuureita, minun on helppoa nähdä kuinka vähän yksilöä kunnioitettiin: joko sitä halveksittiin hänen rotunsa takia tai hänet vangittiin tai murhattiin hänen uskon tai mielipiteen takia.

Nykyaika kohtaa toisen haasteen. Hyväksymme kaiken mitä teknologia antaa meille omien etujemme ja heikkoustemme tyydyttämiseksi. Tässä ajattelen syntymättömän lapsen elämää. Miten on mahdollista, että olemme tulleet siihen tilanteeseen, että syyttömän ihmisen eli lapsen elämä voidaan lopettaa aikuisten päätöksellä näin sanotussa sivistyneessä yhteiskunnassa?

Minusta asia alkoi näin, että ihminen kieltäytyy aidosta rakkaudesta eli koko elämän kestävästä rakkaudesta ja alkoi kutsumaan rakkaudeksi mitä on oikeastaan vain itsekäs nautinto. Hän hylkää avioliiton tai muuttaa sen luonteen ehkäisykeinoilla. Silloin kun ehkäisy ei onnustu, aborti muuttuu hyväksytäväksi seuraukseksi.

Cyril

Artikkeli

Ihmispersoonan arvokkuuden kunnioittaminen alkaa tunnistamalla ja suojelemalla ihmisten oikeutta elää ja tunnustaa vapaasti omaa uskoaan

Tammikuun 1. päivänä, jolloin kirkko viettää Jumalanäidin Marian juhlapyhää, paavi Benedictus XVI sanoi ennen Angelus-rukousta pitämässään puheessa seuraavaa: "Tänään me ajattelemme Jeesusta, joka syntyi Neitsyt Mariasta, ja hänen nimitystään olla todellinen Rauhan ruhtinas. Hän 'on meidän rauhamme', joka tuli murtamaan muurin, joka erottaa ihmiset ja kansat, eli vihollisuuden." [..]

Paavi jatkoi: "Tänään minä esitän uudestaan toivoni rauhasta kansojen hallitsijoille ja ohtajille ja kansainvälisille järjestöille ja kaikille hyvän tahdon ihmisille. Minä teen sen erityisellä viestillä, jonka olen valmistanut yhdessä Paavillisen justitia et pax (oikeudenmukaisuuden ja rauhan) -neuvoston työtovereitteni kanssa. Viestin teemana on tänä vuonna 'Ihmispersoona, rauhan sydän'.

"Tämä viesti koskettaa oleellista asiaa: ihmispersoonan arvokkuutta, persoonan, joka pylväänä tukee koko suurta rauhan rakennusta. Nykyään puhutaan paljon ihmisoikeuksista mutta unohdetaan usein, että ne tarvitsevat lujan perustan, sellaisen perustan, joka ei ole suhteellinen tai subjektiivinen. Tämä perusta voi olla vain ihmispersoonan arvokkuus. Ja tämän arvokkuuden kunnioittaminen alkaa tunnistamalla ja suojelemalla ihmisten oikeutta elää ja tunnustaa vapaasti omaa uskoaan."

Fides lehti (01/2007)

Paavi korostaa perheen yhteiskunnan keskeistä asemaa ja ehdottaa hallitukselle toimenpiteitä

2007-01-12T10:47:00.000+02:00

Pope Benedict asks government officials to pass legislation "of the family and for the family"

VATICAN CITY, January 11 (CNA) - This morning Pope Benedict XVI received civic leaders of the areas surrounding the Vatican City State for their traditional exchange of New Year greetings. The Holy Father told Piero Marrazzo, president of the Region of Lazio, Italy; Walter Veltroni, mayor of the City of Rome; and Enrico Gasbarra, president of the Province of Rome, along with their assistants, that there is an urgent need for national and regional government officials to enact policies to protect and serve the family.

The Pope began his address by expressing his satisfaction at the long-standing collaboration between their administrations and ecclesial bodies; a collaboration that aims "to alleviate the many forms of poverty - economic poverty, but also poverty in terms of human relationships - that afflict a considerable number of individuals and families, especially among immigrants."

On the subject of healthcare, Benedict XVI stressed the fact that "the Church and Catholic organizations are happy to offer their help, in the light of the great principles of the sacredness of human life from conception to natural end, and of the central importance of sick people." On this subject, he expressed his hope that the administrators would "favor a form of collaboration that brings definite benefits to the entire population."

Turning to the question of the family, the Pope said that the "intrinsic value and authentic motivations" of marriage and the family, "need today to be better understood. To this end, the Church's pastoral commitment is great and must grow further. But equally necessary are polices of the family and for the family," that translate into initiatives to help young couples form a family, have children and educate them. Such policies must involve "favoring the occupation of the young, containing as far as possible the cost of housing, and increasing the number of nursery schools and kindergartens.

"However," he added, "projects that aim to attribute to other forms of union inappropriate legal recognition appear dangerous and counterproductive," because they inevitably end up "weakening and destabilizing the legitimate family based on marriage."

After pointing out that "the education of new generations is the pastoral priority of the diocese of Rome," the Holy Father told his audience of his gratitude for the support "you give to certain forms of educational activity in the Church, in particular the oratories. I trust that, also in this field, we can further develop our fruitful collaboration, while respecting the nature and duties of each of the parties involved."

(catholicna.com)

Pope Pleads for the 800 Million Who Go Hungry - World Economy, as Well as Lifestyles, Must Change, He Says

2006-11-19T21:35:00.000+02:00

VATICAN CITY, NOV. 12, 2006 (Zenit.org).- Benedict XVI spoke up for
the more than 800 million people who suffer hunger, stressing the
responsibility of every one to eradicate this global scourge.

Thousand of people defied rain to gather today in St. Peter's Square
to hear the Pope at his traditional Angelus address. On the annual Day
of Thanksgiving in Italy, he reflected on the theme of the occasion:
"The Earth: a Gift for the Whole Human Family."

Benedict XVI alluded to a "very painful point: the tragedy of hunger,"
which though addressed recently "in the highest institutional
quarters, such as the United Nations and in particular the FAO [U.N.
Food and Agriculture Organization], continues to be very grave
always."

"More than 800 million people live in a situation of malnutrition," he
said from the window of his study. "Too many people, especially
children, die of hunger."

This is a reality that "the Church knows very well through the direct
experience of communities and missionaries" and which has been
confirmed in the last FAO annual report, the Pope observed.

To address this tragedy, Benedict XVI stressed the need "to eliminate
the structural causes linked to the system of government of the world
economy, which allocates the greater part of the planet's resources to
a minority of the population."

He said that this phenomenon has already been labeled an "injustice"
by Popes Paul VI and John Paul II.

Conversion

According Benedict XVI, to "be able to influence on a large scale it
is necessary 'to convert' the model of global development; this is
required now not only by the scandal of hunger, but also by the
environmental and energy emergencies."

The Holy Father also pointed out the responsibility of each person and
each family, who "can and must do something to alleviate hunger in the
world."

To do so, he suggested that they adopt "a style of life and
consumption compatible with the safeguarding of creation and with
criteria of justice toward those who cultivate the land in every
country."

The Pope further urged a concrete commitment "to eradicate the scourge
of hunger" and "to promote justice and solidarity in all parts of the
globe."

"Jesus taught his disciples to pray, asking the heavenly Father not
for 'my' but for 'our' daily bread," he noted. "Thus he wanted every
man to feel co-responsible for his brothers, so that no one would be
without what is necessary to live."

Science Can't Explain It All, Says Benedict XVI

2006-11-12T18:45:00.000+02:00

Science Can't Explain It All, Says Benedict XVI
Calls for an Openness to Philosophy and Theology

VATICAN CITY, NOV. 6, 2006 (Zenit.org).- Benedict XVI praised the extraordinary possibilities opened to humanity by science, but he cautioned that technology cannot explain everything.

The Pope expressed this today to members of the Pontifical Academy of Sciences, who are gathered in Rome for their plenary assembly. The theme of the assembly is "Predictability in Science: Accuracy and Limitations."

In his English-language discourse, the Holy Father said, "This increasing 'advance' of science, and especially its capacity to master nature through technology, has at times been linked to a corresponding 'retreat' of philosophy, of religion, and even of the Christian faith.

"Indeed, some have seen in the progress of modern science and technology one of the main causes of secularization and materialism: Why invoke God's control over these phenomena when science has shown itself capable of doing the same thing?"

"If we think, for example," he said, "of how modern science, by predicting natural phenomena, has contributed to the protection of the environment, the progress of developing nations, the fight against epidemics, and an increase in life expectancy, it becomes clear that there is no conflict between God's providence and human enterprise."

"Science, however, while giving generously, gives only what it is meant to give," Benedict XVI cautioned. "Man cannot place in science and technology so radical and unconditional a trust as to believe that scientific and technological progress can explain everything and completely fulfill all his existential and spiritual needs.

"Science cannot replace philosophy and revelation by giving an exhaustive answer to man's most radical questions: questions about the meaning of living and dying, about ultimate values, and about the nature of progress itself."

Inherent limits

The Pope further observed: "The scientific method itself, in its gathering of data and in the processing and use of those data in projections, has inherent limitations that necessarily restrict scientific predictability to specific contexts and approaches.

"Science cannot, therefore, presume to provide a complete, deterministic representation of our future and of the development of every phenomenon that it studies."

"Philosophy and theology might make an important contribution to this fundamentally epistemological question," the Holy Father said.

For example, he suggested, philosophy and theology can help "the empirical sciences to recognize a difference between the mathematical inability to predict certain events and the validity of the principle of causality."

The two disciplines can also help point out the difference "between evolution as the origin of a succession in space and time, and creation as the ultimate origin of participated being in essential Being."

"There is a higher level that necessarily transcends all scientific predictions, namely, the human world of freedom and history," said the Pontiff. "Whereas the physical cosmos can have its own spatial-temporal development, only humanity, strictly speaking, has a history, the history of its freedom.

"Freedom, like reason, is a precious part of God's image within us, and it can never be reduced to a deterministic analysis. Its transcendence vis-à-vis the material world must be acknowledged and respected, since it is a sign of our human dignity.

"Denying that transcendence in the name of a supposed absolute ability of the scientific method to predict and condition the human world would involve the loss of what is human in man, and, by failing to recognize his uniqueness and transcendence, could dangerously open the door to his exploitation."

Bishops of the Americas Put Life as Top Priority

2006-10-29T16:15:00.000+02:00

Bishops of the Americas Put Life as Top Priority

Synod's Special Council Sets Goals for Continent

VATICAN CITY, OCT. 24, 2006 (Zenit.org).- Defending life from conception to natural death is a top priority for the Church in the Americas, reports a special council of the Synod of Bishops.

This conclusion was reached by the 11th meeting of the Special Council for America of the Secretariat of the Synod of Bishops, held Oct. 2-3, reported the Vatican press office Saturday.

The meeting in the Vatican discussed the 1999 apostolic exhortation "Ecclesia in America."

The document summarizes the conclusions of the first Synod of Bishops for America in 1997: "Encounter with the Living Jesus Christ: the Way to Conversion, Communion and Solidarity in America."

Participants included cardinals, archbishops and bishops from the Americas and from the Roman Curia, under the guidance of Archbishop Nikola Eterovic, secretary-general of the Synod of Bishops.

According to the communiqué, the council concluded that the "social and ecclesial situation in the continent shows signs of hope, but also of concern."

Life and death

The statement said that on discussing the culture of death, the synod fathers considered that the victims most affected "are the poor and the weak: unborn children, defenseless victims of abortion; the elderly and incurably sick, at times the object of euthanasia; and many other human beings who are on the margin of consumerism and materialism."

The note continued: "The defense of life imposes itself as an extremely timely task given the direct attempts to introduce abortion.

"In some nations, there is also a lack of precise laws on abortion and genetic experimentation. The abortion issue is much debated and, unfortunately, has caused polarization among Catholics."

The bishops also recalled the opposition to the death penalty in "Ecclesia in America," a topic which is again prominent in some American nations.

Quoting "Ecclesia in America," the Vatican communiqué commented on the "challenges for the family" in the continent, especially due to the "increase in divorce and the spread of abortion, infanticide and the contraceptive mentality."

The bishops encouraged "a determined reaction to this mentality, with the increase of pastoral initiatives oriented to families."

"In a proper catechesis one must not cease to underline that the foundation of human life is the conjugal relationship between husband and wife, a relationship which between Christians is sacramental," added the communiqué.

Politics

The special council said regarding politics that in America "the crisis of democratic structures favors populist and demagogic forms of government, often of a neo-Marxist character, oriented to manipulate social promotion for ideological reasons."

"In the nations of Central and South America there are acute problems of poverty, emigration and violence along with drug trafficking and arms trade," it stated.

The council also said that the "draft law that provides for the extension of the wall along the U.S.-Mexico border will not solve the problem of the migratory flow between the two countries, and will not help us to implement a coordinated and humanitarian policy of migration."

Among the positive signs, said the statement, the "most striking" is the "increase of vocations, in particular among the diocesan clergy."

The bishops said that it is "a gift of divine Providence, the result of prayer and vocational pastoral care."

From 1978 to 2004 the number of diocesan priests increased by 17.6%, going from 66,084 to 77,756.

The number of candidates to the priesthood has increased by two-thirds, rising to 36,681 candidates in 2004, up from 22,011 in 1978.

Spend Time in Silence, Pope Tells Students

2006-10-29T16:14:00.000+02:00

Spend Time in Silence, Pope Tells Students
Opens Academic Year of Pontifical Universities

VATICAN CITY, OCT. 24, 2006 (Zenit.org).- Benedict XVI counseled students of the pontifical universities in Rome to spend time in silence and contemplation, so as not to fall prey to the "inflation" of words.

The Holy Father said this on Monday afternoon to the university students who had gathered for the annual Mass celebrated in St. Peter's Basilica to open the academic year.

Cardinal Zenon Grocholewski, prefect of the Congregation for Catholic Education, presided over the Mass.

Pope John Paul II initiated the annual gathering of university students in the Vatican.

Benedict XVI told the students: "In-depth reflection on Christian truths and the study of theology or other religious disciplines presuppose an education in silence and contemplation, as it is necessary to be able to listen with the heart to God who speaks.

"Only if they proceed from the silence of contemplation can our words have a certain value and usefulness and not fall into the inflation of the world's speeches which seek the consensus of public opinion.

"Therefore, whoever studies in an ecclesiastical institution must be disposed to obedience and truth, and cultivate a certain asceticism of thought and word."

The Pontiff added: "This asceticism is based on loving familiarity with the word of God."

"Pray: 'Lord, teach us to pray and also to think, to write and to speak,' as these faculties are intimately connected among themselves," the Pope said.

Benedict XVI told the students that "apostolate will be fruitful if you nourish your personal relationship with him, tending toward holiness and having as sole objective of your existence the realization of the kingdom of God."

Cardinal Grocholewski told the students to never lose sight of God, "source of our talents," which enrich us if we do not accumulate them for ourselves, but orient them to serving the community.

Some 15,000 priests, seminarians, men and women religious and lay people from all over the world study in the pontifical universities.

Sjukdom är en bild av människans relation till Gud

2006-09-26T20:08:00.000+02:00

Sjukdomen kan vara en sym- bol för människans tillvaro och hennes
relation till Gud, sade Benedikt XVI på sön- dagen. Han liknade Jesus
vid en läkare och citerade kyrko- fadern Augustinus' ord till Gud: Du
är läkaren, jag den sjuke. Den februari firar katolska kyrkan en
världsdag för sjuka. Påven tog fasta på det i samband med sitt tal vid
middagsbönen angelus, som han som vanligt ledde från sitt arbetsrums
fönster mot Petersplatsen. "Igår den februari, då kyrkans liturgi
minns mari- auppenbarelserna i Lourdes, firade vi världsdagen för sju-
ka. I år ägde det viktigaste fi- randet rum i Adelaide i Aust- ralien
med en internationell kongress om den allt viktigare frågan om mental
hälsa. Sjuk- dom är något typiskt för män- niskans liv, ja den kan
rentav varaensymbolförmänniskans liv, som i kyrkofadern Augusti- nus'
bön: 'Förbarma dig öve rmig, Herre! Du ser att jag inte döljer mina
sår för dig. Du är läkaren, och jag är den sjuke. Du är barmhärtig,
och jag är behöver ditt förbarmande' (Bekännelser, 0,39)."

"Kristus är mänsklighetens verklige 'läkare', som Fadern i himlen har
sänt till världen för att bota människan, som präg-
latsikroppochandeavsynden och dess följder. Så här års be- rättar
Markusevangeliet i sön- dagsmässan om hur Jesus inle- der sin
offentliga verksamhet med att helt och hållet ägna sig åt att förkunna
och bota sjuka i byarna i Galileen. De oräk- neliga underverk och
tecken han utför bekräftar den glada nyheten om Guds rike. Idag
berättar söndagsevangeliet om hur han botar en spetälsk. Be- rättelsen
är en uttrycksfull bild av relationen mellan Gud och människan, som
sammanfat- tas i en underbar dialog. 'Vill du, så kan du bota mig!'
säger den spetälske. Jesus svarar: 'Jag vill. Bli frisk!', rör vid
honom och befriar honom från spe- tälskan (Mark :40-42). Här ser vi
hela frälsningshistorien i koncentrat. När Jesus sträcker ut sin hand
och rör vid den såriga kroppen hos den som anropar honom, visar hans
gest att Gud vill bota sin fallna skapelse och återge henne liv 'i
överflöd' ((Joh 0: 0), evigt, fullt och lyckligt liv. Kristus är Guds
'hand' som han sträcker ut till mänskligheten för att hon skall kunna
ta sig ur sjuk- domens och dödens kvicksand för att ställa på Guds
kärleks fasta klippa (jfr Ps 40:2-3)."

"Idag", sade påven till sist, "vill jag vända mig till Jungfru Maria,
de sjukas bot ("Salus infirmorum"), och anförtro henne alla sjuka,
särskilt dem som i alla världens hörn inte bara saknar hälsan utan
också lider av sjukdom, misär och marginalisering. Jag tänker särskilt
på dem som arbetar på sjukhus och andra vårdhem, tar hand om sjuka och
hjälper dem att bli friska. Må jungfru Maria hjälpa alla att få tröst
i kropp och själ genom lämplig vård och genom nästankärlek som tar sig
uttryck i konkret och solidarisk omsorg."

KATT/Vatikanradion

Katolilaisten määrä pian 1,1 miljardia

2006-09-26T19:53:00.000+02:00

Uusimman Vatikaanin vuosikirjan (Annuario pontificio) mukaan
katolilaisten määrä maailmassa oli vuoden 2004 lopussa 1,098
miljardia. Sekä kaikkien uskovien että pappien määrä on kasvussa.
Katolilaisten osuus maailman väestöstä sen sijaan on laskenut yhden
promilleyksikön verran. Katolilaisten määrä lisääntyi vuodesta 2003
vuoteen 2004 1,086 miljardista lähes 1,1 miljardiin, siis yli 12
miljoonalla. Pappien määrä jatkoi myös kasvuaan. Heitä oli vuoden 2004
lopussa 405.891, joista noin kolmasosa on sääntökuntalaisia. Kasvua
oli n. 450 papin verran.

Tilanne ei kuitenkaan ole tasainen kaikkialla. Papiston lukumäärä
kasvaa Aasiassa ja Afrikassa, mutta vähenee edelleen Euroopassa.
Pysyvien diakonien määrä kasvaa yhä ja on uusimmassa tilastossa
32.324. Myös seminaristien määrä on kasvanut: vuonna 2003 heitä oli
112.373 ja vuotta myöhemmin 113.044.

KATT/VIS(Fides lehti)
Edellinen kardinaalikonsistori oli 22. lokakuuta 2003.

Family meeting brings joy in the face of 'Crisis'

2006-07-13T12:42:00.000+03:00

The Fifth World Meeting of Families sponsored by the Catholic Church
ended in Valencia, Spain, on Sunday with a manifesto expressing joy in
the richness of life shared by the 1.5 million participants, and
calling for Christian families to be aware of their important task of
promoting the good of the family in society. The family today faces "a
crisis without precedent in history," said the document, read by
Cardinal Alfonso Lopez Trujillo, president of the Pontifical Council
for the Family. The reasons were to be found above all in a secularism
that tended to destroy values, particularly those supporting the
family.

Pope Benedict addressed the gathering, emphasising the role of the
family as "the privileged setting where every person learns to give
and receive love". He made a plea for more harmony in families, and
spoke about an upbringing that teaches children how to use freedom,
that transmits joy and enthusiasm and opens children to the "universal
brotherhood which embraces every human being."

The Pope also said: "This meeting provides a new impetus for
proclaiming the Gospel of the family, reaffirming the strength and
identity of the family founded upon marriage and open to the generous
gift of life, where children are accompanied in their bodily and
spiritual growth.

"This is the best way to counter a widespread hedonism which reduces
human relations to banality and empties them of their authentic values
and beauty. To promote the values of marriage does not stand in the
way of fully experiencing the happiness that man and woman encounter
in their mutual love," but made it "healthier, stronger and more truly
free," Pope Benedict said.

He invited "government leaders and legislators to reflect on the
evident benefits which homes in peace and harmony assure to
individuals and the family" and the whole of society. ~ Zenit, July 9

Benedict says Eucharist is the “treasure” of the Church

2006-06-20T11:41:00.000+03:00

VATICAN CITY, June 19 (CNA) - Pope Benedict XVI acknowledged, during
his weekly Angelus address, that Sunday marked the celebration of the
Solemnity of Corpus Christi (the Body of Christ) in most of the world.

Corpus Christi, the Pope explained, "is the solemn public feast of the
Eucharist, Sacrament of the Body and Blood of Christ, ... which on
this day is shown to everyone, amid the fervor of faith and devotion
of the ecclesial community.

"The Eucharist," the Pope said, "constitutes the 'treasure' of the
Church, the precious heritage that her Lord left her.

However, the Holy Father continued, "this treasure, which is intended
for the baptized, does not limit its field of action to the
environment of the Church. The Eucharist is the Lord Jesus, Who gives
Himself 'for the life of the world.' In all times and places, He
wishes to encounter men and women and bring them the life of God."

"The Eucharist also has a cosmic significance," the Pope went on.
"Indeed, the transformation of the bread and wine into the Body and
Blood of Christ constitutes the beginning of the divinization of
creation itself."

The incomparable importance of the Eucharist in the world is the
reason that Catholics generally celebrate the feast by processing with
the Blessed Sacrament through the neighborhoods surrounding thei! r
churches, the Holy Father said.

"In carrying the Eucharist through the streets and squares," the Holy
Father concluded, "we want to immerse the bread of heaven in our daily
lives. ... On this feast day, Christians as a community proclaim that
the Eucharist represents everything for them, it is their very life,
the source of love that conquers death."

Pope Explains Primacy of Peter via Scripture

2006-06-10T20:04:00.000+03:00

Benedict XVI used the Gospels and other biblical passages to explain how Christ entrusted a pre-eminent role to Peter among the apostles, to guarantee unity in the Church.

Addressing the 50,000 people gathered today in St. Peter's Square for the weekly general audience, the Pope dedicated a third catechesis to the figure of the fisherman from Galilee, presenting Peter on this occasion as "the rock on which Christ founded the Church."

"Let us pray," the Holy Father said, "so that the primacy of Peter, entrusted to poor human beings, may always be exercised in this original sense desired by the Lord, so that it will be increasingly recognized in its true meaning by brothers who are still not in communion with us."

Benedict XVI's meditation referred to those passages in the Gospel and the Acts of the Apostles in which "Christ's will to attribute to Peter a special prominence within the apostolic college is manifested with many clues."

Peter was, for example, the only apostle to whom Jesus assigned a new name -- Cephas -- which means "rock," a name that will eventually replace his original name, Simon, observed the Pope.

Peter is the only one called on numerous occasions by his name, the rest of the apostles being mentioned as a group, and he is always mentioned as the first of the group in the Gospels.

Benedict XVI noted: "He was the first one whose feet [Jesus] washed in the Last Supper, and he prays only for him so that his faith would not fail and so that later he will be able to confirm the other disciples in it.

"On the other hand, Peter himself is aware of this particular position he has. He is the one who speaks often on behalf of the others, asking for explanations of a difficult parable, or to ask about the exact meaning of a precept, or the formal promise of a recompense."

The Holy Father noted that in Matthew 16:18-19, Jesus pronounces "the solemn declaration that defines, once and for all, Peter's role in the Church: 'And so I say to you, you are Peter, and upon this rock I will build my church, and the gates of the netherworld shall not prevail against it. I will give you the keys to the kingdom of heaven. Whatever you bind on earth shall be bound in heaven; and whatever you loose on earth shall be loosed in heaven.'"

Benedict XVI continued: "The three metaphors to which Jesus takes recourse are very clear in themselves: Peter will be the rock foundation upon which the building of the Church will be based; he will have the keys of the Kingdom of heaven to open and close to whom he thinks it is just; finally, he will be able to bind or loose, that is, will be able to establish or prohibit what he considers necessary for the life of the Church, which is and will continue to be Christ's.

"It is always Christ's Church and not Peter's. He describes with plastic images what subsequent reflection will describe with the term 'primacy of jurisdiction.'"

And this pre-eminent position that Jesus willed to give Peter "is also seen after the resurrection" in the birth of the first Christian community, said the Pope. "In the so-called Council of Jerusalem, Peter carries out an executive function, and precisely by the fact of being witness of the authentic faith, Paul himself will recognize in him a 'first' role.

"Moreover, the fact that several of the key texts referring to Peter can be framed in the context of the Last Supper, in which Christ entrusts to Peter the ministry of confirming his brothers, shows how the Church, which is born from the paschal memorial celebrated in the Eucharist, has in the ministry entrusted to Peter one of its constitutive elements."

This context of the primacy of Peter in the Last Supper explains the essence of the primacy. "Peter must be the custodian of the communion with Christ," Benedict XVI said. "He must guide in the communion with Christ so that the net will not tear but sustain the great universal communion.

"Only together can we be with Christ, who is Lord of all. Peter's responsibility thus consists of guaranteeing the communion with Christ with the charity of Christ, guiding the realization of this charity in everyday life." Zenit.org

Väkivalta ei saa aikaan rauhaa vaan synnyttää lisää väkivaltaa!

2006-06-03T15:25:00.000+03:00

Paavi Benedictus XVI:n nelipäiväinen apostolinen vierailu Puolassa päättyi sunnuntaina 28. toukokuuta käyntiin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä. Hän oli henkilökohtaisesti halunnut lisätä tämän käynnin vierailuohjelmaansa, joka muuten sisälsi tyypillisiä
vierailuja, tapaamisia ja liturgioita mm. Varsovassa ja Krakovassa.
Jälkimmäisessä kaupungissa vietettyyn sunnuntaimessuun osallistui
tarkistettujen arvioiden mukaan lähes kaksi miljoonaa uskovaa.
Matkansa aikana pyhä isä kehotti kuulijoitaan useamman kerran sekä
pysymään vahvoina uskossaan ja uskon todistamisessa että rukoilemaan
paavi Johannes Paavali II:n autuaaksijulistamisen puolesta.

Keskitysleirillä pitämässään puheessa pyhä isä sanoi: "On melkein
mahdotonta puhua tässä kauhujen paikassa, jossa tehtiin
ennenkuulumattomia rikoksia Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Erityisen
vaikeata puhuminen on kristitylle, saksalaiselle paaville." Paavi
jatkoi: "Tällaisessa kauhujen paikassa sanat menettävät merkityksensä.
Lopuksi voi olla vain kauhistava hiljaisuus, hiljaisuus joka itsessään
on sydämen huuto Jumalalan puoleen: Jumala, miksi pysyit vaiti? Kuinka
sinä siedit kaiken tämän? ... Tulen tänne tänään Saksan kansan
poikana. Tästä syystä voin ja minun täytyy toistaa [Johannes Paavali
II:n] sanat: En voinut olla tulematta tänne. Minun oli pakko tulla."
"Minun velvollisuuteni totuuden ja oikeudenmukaisuuden edessä kaikkia
niitä kohtaan, jotka kärsivät täällä, sekä velvollisuuteni Jumalan
edessä, oli tulla tänne paavi Johannes Paavali II:n seuraajana ja
Saksan kansan poikana, sen kansan, josta joukko rikollisia nousi
valtaan väärin lupauksin suuresta tulevaisuudesta ja kansakunnan
kunnian, maineen ja kukoistuksen palauttamista luvaten, mutta myös
kauhua ja pelkoa herättämällä, sillä seurauksella että kansaamme
käytettiin hyväksi heidän välineenään vallanjanossa ja hävityksessä",
paavi vahvisti vielä ja sanoi: "Niin, en olisi voinut olla tulematta
tänne."

Samoin kuin ne, jotka kuljetettiin keskitysleirille vuosia sitten,
paavi pystyi lukemaan leirin portin yläpuolella olevat saksaksi
kirjoitetut sanat "Arbeit macht frei" (työ tekee vapaaksi). Hän alitti
portin hiljaisuuden vallitessa ja kävi tuossa kauhujen paikassa
rukoillen kauan ja puhuen tuhoamisleiristä selviytyneiden kanssa. Hän
kysyi uudestaan: "Missä Jumala oli noina päivinä? Miksi hän oli
vaiti?" "Me emme pysty näkemään Jumalan salattua suunnitelmaa, me
näemme vain palasia ja tekisimme väärin, jos asettuisimme Jumalan ja
historian tuomareiksi" hän huomautti. "Huutomme Jumalan puoleen täytyy
olla myös huuto, joka lävistää oman sydämemme herättääkseen meissä
Jumalan kätketyn läsnäolon, niin että hänen voimansa, jonka hän on
istuttanut mei dän sydämiimme, ei tulisi haudatuksi tai tukahdutetuksi
meissä itsekkyyden, pelkuruuden, välinpitämättömyyden tai
opportunismin liejuun", paavi varoitti.

"Huutakaamme Jumalaa koko sydämestämme tänä hetkenä, kun uudet
onnettomuudet kohtaavat meitä, kun kaikki pimeyden voimat näyttävät
tulevan esiin ihmissydämistä: joko Jumalan nimen väärinkäyttönä
oikeuttamassa tunnotonta väkivaltaa viattomia vastaan tai
kyynisyytenä, joka kieltää tunnustamasta Jumalaa ja pilkkaa uskoa
häneen. Huutakaamme Jumalaa, että hän vetäisi miehiä ja naisia
kääntymykseen ja auttaisi heitä näkemään, että väkivalta ei saa aikaan
rauhaa vaan synnyttää lisää väkivaltaa hävityksen suon, jossa
jokainen on lopulta häviäjä."

Paavi lopetti puheensa vetoavaan rukoukseen Psalmien kirjasta: "Herra
on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille
niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän
virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian
tähden. Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään
pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi. ... Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi
minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa
päivieni loppuun asti." (Ps. 23:14,6)

Fides lehti 07-2006

Elämän kulttuuri

2006-05-29T21:34:00.000+03:00

Perinteiseen tapaan pyhä isä kastoi lapsia Herran kasteen juhlan

"Kyllä!" elämälle Paavi Benedictus XVI kastoi perinteiseen tapaan Kristuksen kasteen juhlapäivänä kymmenen vauvaa sikstiiniläiskappelin komeiden maalausten alla. Vauvojen vanhemmille ja kummeille pitämässään puheessa pyhä isä kiinnitti huomiota siihen, että vauvat saavat kasteen sakramentissa seurakseen "ystäväjoukon, joka ei koskaan hylkää heitä, ei elämässä eikä kuolemassa. Tämä ystäväjoukko on Jumalan perhe, ja se kantaa merkkinään lupausta iankaikkisuudesta."

Paavin mukaan tämän päivän maailmassa "kasteen sakramentille uskollisena pysyminen tarkoittaa myönteistä vastausta Kristukselle ja elämälle sekä kielteisen vastauksen antamista pahalla ja kuolemalle". Pyhän isän mukaan "myös omana aikanamme on tarpeellista sanoa 'ei' kulttuurille, joka on leimallisesti kuoleman hallitsema". Oikeastaan kysymys on antikulttuurista, johon liittyvät huumeet, pakeneminen todellisuudesta, illuusiot sekä valheiden, vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden ja halveksunnan värittämä keinotekoinen onnellisuus. Puuttuu solidaarisuutta, vastuuntuntoisuutta köyhiä ja kärsiviä ihmisiä kohtaan. "Tähän kuoleman kulttuuriin liittyy vielä pelkkään nautintoon pyrkivä seksuaalisuus,jossa ei ole vastuuta, joka tekee ihmisestä pelkän objektin – ei persoonaa vaan kulutushyödykkeen", paavi jatkoi ja kutsui kaikkia antamaan vastaesimerkin: "Tälle näennäisen onnen lupaukselle, tälle näennäiselle elämälle, joka on vain kuoleman työkalu, tälle antikulttuurille me sanomme 'ei!', jotta voimme viljellä elämän kulttuuria. Kaste on tänään suurta 'kyllä' elämälle, 'kyllä' Kristukselle, hänelle, joka voitti kuoleman."

Kymmenen käskyä sisältävät paavin mukaan juuri tämän elämän kulttuurin hengen. "Ne eivät ole kieltoja vaan näkemys elämästä", paavi sanoi ja luetteli: 'kyllä' Jumalalle, joka antaa merkityksen elämälle, 'kyllä' perheelle, elämälle, vastuulliselle rakkaudelle, solidaarisuudelle, sosiaaliselle vastuullisuudelle ja oikeudenmukaisuudelle, totuudelle, toisten ja heidän omaisuutensa kunnioittamiselle. "Tämä on elämän filosofia ja kulttuuri. Ne saavat konkreettisen ja käytännöllisen muotonsta yhteydestä Kristukseen."

Fides lehti (2006-01)

Totuus ei sovi relativismin kanssa (englanniksi)

2006-05-28T21:22:00.000+03:00

(Artikkeli on otettu www.zenit.org sivuilta)

Truth Can't Be Relativized, Insists Benedict XVI
275,000 Attend Papal Mass in Warsaw

WARSAW, Poland, MAY 26, 2006 (Zenit.org).- Benedict XVI, on the second day of his trip to Poland, exhorted believers to resist the temptation to remove uncomfortable truths from the Gospel.

The Pope delivered that message today in Warsaw's Pilsudski Square to a crowd of 275,000 people pelted by heavy rains.

The Holy Father recalled that 27 years ago, Pope John Paul II celebrated Mass in that same place on his first pastoral visit to his homeland, which would initiate a spiritual movement of decisive consequences for the Soviet bloc.

The Bishop of Rome dedicated his homily to the profound union between love and truth.

"Many preachers of the Gospel gave their lives specifically because of their faithfulness to the truth of the word of Christ," said the Pontiff.

However, he continued, "as in past centuries, so also today there are people or groups who obscure this centuries-old Tradition, seeking to falsify the Word of Christ and to remove from the Gospel those truths which in their view are too uncomfortable for modern man."

"They try to give the impression that everything is relative," Benedict XVI said. "Yet the Church cannot silence the Spirit of Truth.

"Every Christian is bound to confront his own convictions continually with the teachings of the Gospel and of the Church's Tradition in the effort to remain faithful to the word of Christ, even when it is demanding and, humanly speaking, hard to understand."

The Pope continued: "We must not yield to the temptation of relativism or of a subjectivist and selective interpretation of sacred Scripture. Only the whole truth can open us to adherence to Christ, dead and risen for our salvation."

In the afternoon, the Holy Father traveled by helicopter to Czestochowa to visit the Marian shrine of Jasna Gora and meet with religious and leaders of movements. He arrived in Krakow in the evening, where he will spend the night.

On Saturday, he plans to visit Wadowice, John Paul II's birthplace.

Kristikunta, mytologiasta luopuminen ja totuuden voitto uskonnoista

2006-05-13T12:53:00.000+03:00

Nykyinen paavi Benedictus XVI puhui uskonopin kongregaation prefektinä
27.11.1999 Pariisin Sorbonnen yliopistossa otsikolla "Kristikunta,
mytologiasta luopuminen ja totuuden voitto uskonnoista".

Kristikunta, mytologiasta luopuminen ja totuuden voitto uskonnoista

Voiko kristinusko vaatia, että sitä pidetään "oikeana uskontonalo
(religio vera)? Vai onko tämä vaatimus valistuksen edistyessä
menettänyt merkityksensä?

Toisen kristillisen vuosituhannen lopulla kristinusko on juuri Euroopassa, alkuperäisellä leviämisalueellaan, joutunut syvälliseen kriisiin, joka johtuu sen totuuden vaatimuksen kriisistä. Tällä kriisillä on kaksi ulottuvuutta. Ensinnä tulee yhä enemmän esille kysymys, voidaanko totuuden käsitettä yleensä mielekkäällä tavalla soveltaa uskontoon, eli toisin sanoen, onko ihmisen mahdollista oppia tuntemaan varsinainen totuus Jumalasta ja jumalallisista asioista. Nykyihmistä kuvaa paljon pikemmin buddhalainen vertaus elefantista ja sokeista miehistä. Erään Pohjois-Intiassa eläneen kuninkaan kerrotaan kerran koonneen kaupungin kaikki sokeat asukkaat yhteen paikkaan. Sen jälkeen hän esitteli kokoontuneille elefantin. Muutamien hän antoi kosketella sen päätä. Samalla hän sanoi: "Sellainen on elefantti."Toiset saivat koskettaa sen korvaa tai syöksyhammasta, kärsää, vatsaa, jalkaa, takapuolta tai häntäkarvoja. Sen jälkeen kuningas kysyi heiltä jokaiselta:"Millainen on elefantti?" Ja he vastasivat aina sen mukaisesti, mitä osaa he olivat koskettaneet: "Se on kuin punottu kori... Se on kuin pata... Se on kuin aurantanko... Se on kuin aitta... Se on kuin pylväs... se on kuin huhmar... se on kuin luuta." Sen jälkeen he niin vertaus kertoo joutuivat keskenään riitaan, ja huutaen: "Elefantti on sellainen ja sellainen" he syöksyivät toistensa kimppuun ja löivät toisiaan nyrkeillä kuninkaan suureksi huviksi. Uskontojen välinen kiista näyttää nykyihmisistä samanlaiselta kuin tämä sokeina syntyneiden riita. Tuntuu näet siltä, että me olemme sokeina syntyneitä, kun kyseessä ovat jumaluuden salaisuudet. Kristinusko ei nykyiselle ajattelulle suinkaan esiinny myönteisemmässä valossa kuin muut uskonnot päinvastoin: Totuuden vaatimuksensa johdosta se näyttää olevan erittäin sokea kaiken jumaluutta koskevan tietomme rajallisuutta kohtaan, ja sille on ominaista erityisen typerä fanaattisuus, joka moukkamaisesti selittää kokonaisuudeksi sen pienen palan, jota se itse on kokenut ja koskettanut.

"Metafysiikan loppu" ja kristinuskon vertauskuvien maailma

Tämä aivan yleinen epäilys totuuden vaatimusta kohtaan uskonnon asioissa on sitten vielä vahvistunut kysymyksistä, joita moderni tiede on asettanut kristinuskon alkuvaiheille ja sisällölle: Evoluutioteorian mukaan luomisoppi näyttää vanhentuneelta; tiedot ihmisen alkuperästä tuntuvat kumoavan opin perisynnistä; kriittinen eksegetiikka tekee Jeesuksen henkilöhahmon suhteelliseksi ja asettaa kysymyksiä, jotka koskevat hänen tietoisuuttaan Jumalan Pojasta; kirkon synty Jeesuksesta näyttää epävarmalta, ja niin edelleen. "Metafysiikan loppumisen" myötä kristinuskon filosofinen perusta on käynyt ongelmalliseksi ja sen historialliset perusteet ovat uusien historian menetelmien johdosta hämärtyneet. Tämänkin vuoksi on siis lähellä ajatus, että kristinuskon sisältöjä pidetään vain vertauskuvallisina, että niille ei myönnetä suurempaa totuusarvoa kuin uskonnonhistorian myyteille ja että ne nähdään eräänlaisena uskonnollisena kokemuksena, jonka tulisi asettua nöyrästi muiden rinnalle. Tässä mielessä voidaan sitten näennäisesti edelleen pysyä kristittyinä ja käytetään jatkuvasti kristinuskon ilmaisutapoja, joiden vaatimus on tosin perusteellisesti muuttunut: Se mikä totuutena oli ollut ihmiselle velvoittava voima ja luotettava lupaus, muuttuu nyt yleisen uskonnollisen tunteen sivistykselliseksi ilmenemismuodoksi, joka liittyy läheisesti eurooppalaisen syntyperämme tapahtumiin ja kohtaloihin. Ernst Troeltsch on tämän vuosisadan alussa määritellyt filosofisesti ja teologisesti tämän kristinuskon sisäisen vetäytymisen alun perin yleismaailmallisesta vaatimuksestaan, joka saattoi perustua ainoastaan totuuden vaatimukseen. Hän oli päätynyt vakaumukseen, ettei kulttuurien rajoja voitu ylittää ja että uskonto oli sidoksissa kulttuureihin. Kristinusko oli siten vain se puoli Jumalan kasvoista, joka oli kääntynyt kohti Eurooppaa. "Kulttuurija rotuyhteisöjen yksilölliset erikoisuudet" ja "niiden suurten yhdistävien uskontomuodostelmien erikoispiirteet" nousivat ylimmän oikeusasteen arvoon."Kuka uskaltaisi siis tässä tehdä todella ratkaisevia arvovertailuja? Sen voisi tehdä vain Jumala itse, joka on itsestään tehnyt mahdollisiksi nämä eroavuudet." Sokeana syntynyt tietää, ettei hän ole syntynyt elääkseen sokeana, ja siksi hän lakkaamatta kyselee sokeutensa syytä ja miten hän löytäisi keinon päästä sokeudestaan. Vain näennäisesti ihminen on tyytynyt tähän tuomioon, siihen olennaiseen nähden, josta meidän elämässämme lopulta johtuu, että olemme syntyneet sokeina.

Hyvästit totuudelle

Jättiläismäinen yritys ottaa koko maailma omistukseensa, saada irti elämästämme ja elämäämme varten kaiken, mikä vain on mahdollista, osoittaa samoin kuin ekstaasin, itsensä ylittämisen ja itsetuhon kultin purkaukset -, ettei ihminen alistu tähän tuomioon. Ellei hän näet tiedä, mistä hän tulee ja miksi hän on olemassa, eikö hän silloin koko olemukseltaan ole virheellinen, epäonnistunut luomus? Näennäisesti välinpitämätön hyvästijättö totuudelle, joka koskee Jumalaa ja meidän itsemme varsinaista olemusta, näennäinen tyytyminen siihen, ettei siitä asiasta enää tarvitse välittää, on harhauttava. Ihminen ei voi tyytyä siihen, että hän on olemukseltaan sokeana syntynyt ja pysyy sellaisena. Hyvästijättö totuudelle ei koskaan voi olla lopullinen. Koska asia on näin, täytyy vanhanaikainen kysymys kristinuskon totuudesta asettaa uudelleen, vaikka se monien mielestä on tarpeeton ja siihen on mahdotonta vastata. Mutta miten kysymys asetetaan? Epäilemättä kristillisen teologian täytyy tutkia huolellisesti niitä instansseja, joita filosofian, luonnontieteiden ja historian alalla on pystytetty kristinuskon totuuden vaatimusta vastaan, ja asettua vastaamaan niiden väitteisiin. Toiseksi teologian täytyy koettaa saada aikaan kokonaisnäkemys kysymyksestä, joka koskee kristinuskon todellista luonnetta, sen asemaa uskontojen historiassa ja sen paikkaa ihmisten elämässä. Tahtoisin ottaa askeleen tähän suuntaan valaisemalla kysymystä, miten kristinusko itse alkuaikoina näki totuuden vaatimuksensa uskontojen maailmassa.

Marcus Terrentius Varro ja teologian lajit

Varro erottaa kolme"teologian" lajia, jolloin hän teologialla tarkoittaa "quae de diis explicatur". Voisimme kääntää sen "jumaluuden ymmärtäminen ja selittaminen". Nämä kolme lajia ovat "theologia mythical-, "theologia civilis" ja "theologia naturalis". Neljällä määritelmällä hän sitten selittää tarkemmin, miten nämä "teologiat" on ymmärrettävä. Ensimmäinen määritelmä koskee teologeja, joiden tehtävänä on harjoittaa näitä kolmea teologiaa: Myyttisen teologian harjoittajia ovat runoilijat, koska he ovat laatineet lauluja jumalista ja ovat siis jumalten laulajia. Fyysisen (luonnollisen) teologian harjoittajia ovat filosofit, siis oppineet, ajattelijat, jotka totunnaisen lisäksi kyselevät todellisuutta, totuutta. Valtiollista (civilis) teologiaa harjoittavat "kansat", jotka eivät valintansa mukaan ole liittyneet filosofeihin (siis totuuteen), vaan runoilijoihin, heidän runollisiin näkyihinsä, kuviinsa ja hahmoihinsa. Toinen määritelmä koskee sitä todellisuuden "paikkaa", jonka yhteyteen kyseinen teologia kuuluu. Silloin myyttistä teologiaa vastaa teatteri, jolla oli peräti uskonnollinen, kulttiin liittyvä asema. Vallitsevan mielipiteen mukaan näytelmät järjestettiin Roomassa jumalien käskystä. Poliittista teologiaa vastaa urbs (Rooma), mutta luonnollisen teologian tilana on maailmankaikkeus. Kolmas määritelmä mainitsee näiden kolmen teologian sisällön: Myyttisen teologian sisältönä ovat runoilijoiden luomat jumalaistarut. Valtiollinen teologia sisältää kultin, luonnollinen teologia taas vastaa kysymykseen, keitä jumalat ovat. Tässä kohdassa kannattaa kuunnella tarkemmin: "Ovatko jumalat Herakleitoksen mukaan lähtöisin tulesta vai Pythagoraan mukaan luvuista vai Epikuroksen mukaan atomeista, vai vielä muista ilmiöistä, joita korvat voivat helpommin kestää koulun seinien sisäpuolella kuin ulkona torilla..." Tässä tulee aivan selvästi näkyviin, että tämä luonnollinen teologia on mytologiasta luopumista tai paremmin sanottuna valistusta, joka tarkastelee kriittisesti myyttistä hahmoa ja selittää sen luonnontieteellisesti ja avoimesti. Kultti ja tieto eroavat toisistaan. Kultti jää välttämättömäksi poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi, tieto taas vaikuttaa uskontoa tuhoavasti, ja siksi sitä ei pitäisi viedä torille. Lopuksi on vielä neljäs määritelmä: Mikä todellisuuden laji on näiden eri teologioiden sisältönä? Varron vastaus kuuluu: Luonnollinen teologia käsittelee "jumalien luontoa" (jota ei lainkaan ole olemassa), muut kaksi teologiaa käsittelevät divina instituta hominum eli "ihmisten jumalallisia instituutioita". Siten koko ero lopulta rajoittuu toisaalta fysiikkaan antiikin merkityksessä ja toisaalta kulttiuskontoon. "Valtiollisella teologialla ei siis lopulta ole jumalaa, vaan ainoastaan "uskonto", kun taas luonnollisella teologialla ei ole uskontoa, vaan ainoastaan jumaluus." Tällä ei näet voi olla uskontoa, sillä sen jumalaa siis tulta, lukuja, atomeita ei voida uskonnollisesti puhutella. Siten "uskonto" (jolla tarkoitetaan oleellisesti kulttia) ja todellisuus, järkiperäinen tieto todellisuudesta, ovat kaksi erillistä aluetta rinnakkain. "Uskonto" ei saa oikeutustaan jumaluuden todellisuudesta, vaan poliittisesta tehtävästään. Se on instituutio, jota valtio tarvitsee olemassaoloaan varten. Epäilemättä olemme tässä tulleet uskonnon myöhäisvaiheeseen, jossa uskonnollisuuden välitön naiivius on murtunut ja sen hajoaminen siten on alkanut.

Uskonto valtiollisena kulttina

Uskonnon varsinainen side valtiolliseen yhteisöön ulottuu kuitenkin paljon syvemmälle. Kultti on lopulta järjestettyä toimintaa, jota ei sellaisena voida mitata totuuskysymyksen mukaan. Varro eli aikana, jona uskonnon poliittinen päämäärä oli vielä riittävän voimakas saamaan sellaisenaan oikeutuksensa. Siksi hän vielä saattoi edustaa pikemminkin kypsymätöntä käsitystä valistuksesta ja poliittisesti motivoidun kultin totuudettomuudesta. Melko pian uusplatonismi alkoi etsiä kriisin ratkaisemiseksi toista keinoa, jonka varaan keisari Julianus sitten rakensi koettaessaan elvyttää roomalaisen valtionuskonnon: Se mitä runoilijat sanovat sisältää vertauskuvia, joita ei saa käsittää fysikaalisella tavalla, mutta ne ovat kuitenkin kuvia, jotka ilmaisevat sanoin kuvaamatonta kaikille niille ihmisille, joille mystisen yhteyden kuninkaallinen tie ei ole mahdollinen. Vaikka kuvat sellaisinaan eivät ole tosia, niitä pidetään nyt kuitenkin oikeutettuina, koska ne lähentävät meitä siihen, mitä ei koskaan voida sanoin ilmaista. Täten olemme jo menneet tapahtumien edelle. Uusplatoninen asenne oli näet puolestaan jo reaktio kristilliseen kannanottoon, joka koski kysymystä kristillisen kultin perustelusta ja sen pohjana olevasta uskon paikanmäärityksestä uskontojen typologiassa. Palatkaamme siis Augustinukseen. Mihin hän sijoittaa kristinuskon Varron esittämien uskontojen kolmen lajin joukossa? On hämmästyttävää, että hän epäröimättä osoittaa kristinuskolle paikan fyysisen (luonnollisen) teologian alueelta, filosofisen valistuksen piiristä. Täten hän seisoo täysin samalla linjalla kristinuskon ensimmäisten teologien eli toisen vuosisadan apologeettien kanssa ja vieläpä sen kristillisyyden paikanmäärityksen kanssa, jonka Paavali esittää Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa ja joka puolestaan perustuu Vanhan testamentin viisauden teologiaan ja ulottuu sitä kautta psalmeissa esiintyvään jumalien pilkkaamiseen.

Kristinusko, "fysikaalinen" teologia

Tämän näkemyksen mukaan kristinuskon edelläkävijät ja sen sisäinen valmistelu ovat löydettävissä filosofisen valistuksen piiristä, eivät uskonnoista.Kristinusko ei Augustinuksen ja hänelle ratkaisevan raamatullisen tradition mukaan perustu myyttisiin kuviin ja aavistuksiin, joiden oikeutuksena on lopulta niiden poliittinen hyödyllisyys, vaan sen pohjana on se jumalallinen, minkä todellisuuden järkevä analyysi voi havaita. Toisin sanoen: Augustinus samaistaa raamatullisen monoteismin niihin maailman perustusta koskeviin filosofisiin oivalluksiin, jotka ovat erilaisina variaatioina kehittyneet antiikin filosofiassa. Tätä tarkoitetaan, kun kristinusko pyhän Paavalin Areiopagilla pitämästä puheesta lähtien esittää vaatimuksen olla religio vera, oikea uskonto. Tämä merkitsee, että kristillinen usko ei perustu runouteen eikä politiikkaan, näihin uskonnon molempiin suuriin lähteisiin, vaan se perustuu tietoon. Se kunnioittaa sitä olevaa, joka on kaiken olemassa olevan pohjana, todellista Jumalaa. Kristinuskossa valistus on muuttunut uskonnoksi eikä enää ole sen vastustaja. Koska asia on näin, koska kristinusko ymmärsi olevansa mytologiasta luopumisen, tiedon ja siten totuuden voitto, sen vuoksi sen täytyi pitää itseään yleismaailmallisena ja siksi se täytyi viedä kaikille kansoille, ei erityisenä uskontona, joka syrjäyttää toisia, ei eräänlaisesta uskonnollisesta imperialismista lähtien, vaan totuutena, joka tekee näennäiset myyttiset hahmot tarpeettomiksi. Ja juuri siksi kristinuskon täytyy polyteismien avaran suvaitsevuuden keskellä näyttää sietämättömältä, uskonnonvastaiselta, "ateismilta". Se ei pitäytynyt suhteellisuuteen ja mahdollisuuteen vaihtaa vertauskuvia, se häiritsi siten ennen kaikkea uskontojen poliittista hyödyllisyyttä ja vaaransi siis valtion perustukset, kun se ei tahtonut olla uskonto uskontojen joukossa vaan tiedon voitto uskontojen maailmasta. Toisaalta tähän kristinuskon paikanmääritykseen uskonnon ja filosofian maailmassa liittyy myös sen voima saada ihmiset vakuuttuneiksi. Jo ennen kristillisen lähetystyön alkamista antiikin sivistyneet piirit etsivät "jumalaapelkäävän" hahmossa yhteyttä juutalaiseen uskoon, joka heistä näytti filosofisen monoteismin uskonnolliselta muodolta ja siten samalla vastasi järjen vaatimuksia ja ihmisen uskonnollista tarvetta, johon filosofia ei yksin pystynyt vastaamaan: Pelkästään ajatuksen luomaa jumalaa ei rukoilla. Jos taas ajattelun löytämä jumala nyt kohtaa meidät jonkin uskonnon sisällä puhuvana ja toimivana jumalana, silloin ajattelu ja usko ovat päässeet sopuun.

Täydellinen filosofia, joka on kohdanut totuuden

Synagogaan liittymisen kohdalla jäi jäljelle yksi epätyydyttävä seikka: Ei-juutalainen saattoi toki aina olla vain ulkopuolinen eikä voinut koskaan tulla siihen täysin kuuluvaksi. Tämä kahle kuten Paavali selitti oli kristinuskossa katkaistu Kristuksen hahmon kautta. Vasta nyt juutalaisuuden uskonnollinen monoteismi oli tullut yleismaailmalliseksi ja siten ajattelun ja uskon yhdistyminen, religio vera, kaikille avoimeksi. Justinus filosofia, Justinus marttyyria (+167) voidaan pitää luonteenomaisena hahmona, joka päätyi kristinuskoon. Hän oli tutkinut kaikkia filosofioita ja lopulta tunnistanut kristinuskosta todellisen filosofian, vera philosophia. Tullessaan kristityksi hän ei oman vakaumuksensa mukaan ollut luopunut filosofiasta, vaan oli vasta nyt tullut kokonaan filosofiksi. Vakaumus siitä, että kristinusko oli filosofia, täydellinen eli totuuden kohdannut filosofia, pysyi voimassa vielä kauan kirkkoisien ajan jälkeen. Se oli aivan luonnollisesti ajankohtainen vielä 1300-luvulla Nikolaus Kabasilasin bysanttilaisessa teologiassa. Tosin filosofiaa ei tällöin käsitetty puhtaasti teoreettisluonteiseksi akateemiseksi oppiaineeksi, vaan sitä pidettiin ennen kaikkea myös käytännössä oikean elämisen ja kuolemisen taitona, joka toki voi onnistua vain totuuden valossa. Valistuksen ja uskon sulautuminen yhteen, joka toteutui kristillisen lähetystyön kehittyessä ja rakennettaessa kristillistä teologiaa, toi tosin esille myös tuntuvia korjauksia filosofiseen jumalakuvaan, joista on mainittava ennen muita kaksi. Ensimmäinen korjaus on siinä, että Jumala, johon kristityt uskovat ja jota he kunnioittavat, on päinvastoin kuin myyttiset ja poliittiset jumalat todella natura Deus.Siinä siis tulee esiin filosofinen valistus. Samalla nyt kuitenkin pätee rajoitus: non tamen omnis natura est Deus, ei kaikki luonto ole Jumalaa. Jumala on luontonsa mukaan Jumala, mutta luonto sellaisenaan ei ole Jumala. Tehdään ero kaiken käsittävän luonnon ja sen olevaisen välillä, joka on sen perusta ja antaa sille alun. Siten fysiikka ja metafysiikka eroavat nyt selvästi toisistaan. Palvotaan ainoastaan todellista Jumalaa, jonka ajattelun avulla voimme oppia tuntemaan luonnosta. Hän on kuitenkin enemmän kuin luonto. Hän kulkee luonnon edellä, ja luonto on hänen luomansa. Tämän luonnon ja Jumalan erottamisen rinnalle tulee toinen, vielä syvällisempi tieto: Luonnon jumalaa, maailman sielua tai muuta vastaavaa ei ollut voitu rukoilla. Olemme todenneet, ettei se ollut "uskonnollinen jumala". Jo Vanhan testamentin ja aivan erityisesti Uuden testamentin usko sanoo kuitenkin, että tämä Jumala, joka kulkee luonnon edellä, on kääntynyt ihmisten puoleen. Juuri siksi, ettei hän ole pelkästään luontoa, hän ei ole vaikeneva Jumala. Hän on astunut historiaan, tullut ihmistä vastaan, ja siten ihminen voi nyt lähestyä häntä. Hän voi päästä yhteyteen Jumalan kanssa, koska Jumala on tullut yhteyteen ihmisen kanssa.

Kristinuskon järkevyys ja moraalinen vakavuus

Uskonnon molemmat aina toisistaan irtautuvat puolet, ikuisesti vallitseva luonto ja kärsivän ja kamppailevan ihmisen pelastuksen tarve, liittyvät toisiinsa. Valistus voi tulla uskonnoksi, koska valistuksen Jumala itse on astunut sisään uskontoon. Varsinaisesti uskoa vaativa elementti, Jumalan puhuminen historiassa, on toki edellytys sille, että uskonto voi nyt kääntyä filosofisen Jumalan puoleen, joka ei enää ole pelkästään filosofinen Jumala mutta ei silti torju filosofian tietoa vaan ottaa sen vastaan. Tässä tulee esiin jotakin hämmästyttävää: Molemmat kristinuskon näennäisesti vastakkaiset pääperiaatteet, yhteys metafysiikkaan ja yhteys historiaan edellyttävät toinen toistansa ja kuuluvat yhteen; yhdessä ne muodostavat kristinuskon apologian, puolustavat vakaumusta, että se on religio vera. Jos sen mukaisesti saa sanoa, että kristinuskon voitto pakanauskonnoista tuli mahdolliseksi suurelta osalta sen järkevyyden vaatimuksen kautta, niin tähän on lisättävä, että siihen liittyy toinen samaa merkitsevä syy. Se on lähinnä, aivan yleisesti sanottuna, kristinuskon moraalinen vakavuus, jonka taaskin jo Paavali oli saattanut yhteyteen kristillisen uskon järkevyyden kanssa. Se mitä laki oikeastaan sisältää, nimittäin kristillisen uskon valoon tuomat yhden ainoan Jumalan ihmiselämälle asettamat oleelliset vaatimukset, on yhtäpitävää sen kanssa, mitä ihmisen jokaisen ihmisen sydämeen on kirjoitettu, niin että hän oivaltaa sen hyväksi, kun se tulee hänen eteensä. "Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii" (Room. 2:14 jne.). Viittaus stoalaiseen moraaliin, sen eettiseen luonnon tulkintaan, on tässä yhtä ilmeinen kuin muissa Paavalin teksteissä, esimerkiksi Kirjeessä filippiläisille: "Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen" (Fil. 4:8). Periaatteellinen (vaikkakin kriittinen) sopu filosofisen valistuksen kanssa jumalakäsitteen kohdalla vahvistuu ja konkretisoituu nyt samaten kriittisenä yhteytenä filosofisen moraalin kanssa. Samoin kuin kristinusko uskonnollisella alueella juuri siinä ylitti filosofisen kouluviisauden rajat, että ajateltu Jumala kohtasi ihmisen elävänä Jumalana, samoin tässäkin tapahtui eettisen teorian ylittäminen siirtymällä yhteisesti elettyyn ja konkreettiseksi tulleeseen moraaliseen käytäntöön, jossa filosofinen näkemys ylitettiin ennen kaikkea keskittämällä kaikki moraali Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen kaksoiskäskyyn ja muuttamalla se todelliseksi toiminnaksi.

Julianus Apostata, kristillisen siveyden kopioija

Voisimme yksinkertaistaen sanoa, että kristinusko sai ihmiset vakuuttuneiksi yhdistämällä uskon järkeen ja suuntaamalla toiminnan rakkauden (caritas) tekoihin, rakastavaan huolenpitoon kärsivistä, köyhistä ja heikoista, yli kaikkien säätyrajojen. Sen, että tämä oli kristinuskon sisäinen voima, voimme ehkä selvimmin nähdä siitä tavasta, jolla keisari Julianus koetti palauttaa pakanuuden uudistuneessa muodossa. Hän, vanhojen jumalien uudelleen elvytetyn uskonnon "pontifex maximus", järjesti nyt sellaista, mitä siihen saakka ei ollut olemassa: pakanallisen hierarkian pappeineen ja metropoliittoineen. Pappien täytyi olla moraalisia esikuvia, heidän täytyi harjoittaa rakkautta jumalaan (jumalien yläpuolella olevaan ylimpään jumaluuteen) ja lähimmäisiin. Heillä oli velvollisuus tehdä rakkauden tekoja köyhille, he eivät enää saaneet lukea säädyttömiä huvinäytelmiä eivätkä eroottisia romaaneita, ja heidän piti juhlapäivinä saarnata jostakin filosofisesta aiheesta opettaakseen ja sivistääkseen kansaa. Teresio Bosco sanoo tästä aivan oikeutetusti, ettei keisari tällä tavalla todellisuudessa koettanut elvyttää pakanuutta vaan tehdä sen kristilliseksi jumalien kulttiin muunnetussa valistuksen ja uskonnon synteesissä. Kokoavasti voimme sanoa, että kristinuskon voima, joka teki siitä maailmanuskonnon, sisältyi siihen, että se yhdisti järjen, uskon ja elämän. Juuri tämä synteesi on lyhyesti ilmaistu sanoilla religio vera. Sitä polttavammaksi muuttuu kysymys: Miksi tämä synteesi ei nyt enää vakuuta ihmisiä? Miksi nykyään ajatellaan päinvastoin, että valistus ja kristinusko ovat ristiriidassa keskenään ja jopa sulkevat pois toisensa? Mikä valistuksessa ja mikä kristinuskossa sitten on muuttunut, jos asia on näin? Silloin uusplatonismi, erityisesti Porphyrius, oli asettanut kristillisen synteesin vastapainoksi toisen tulkinnan filosofian ja uskonnon välisestä suhteesta, tulkinnan, jota pidettiin jumalien uskonnon filosofisena uudelleen perustamisena. Sen varaan Julianus oli rakentanut ja oli epäonnistunut. Nykyään kuitenkin juuri tämä toinen tapa saattaa uskonto ja filosofia tasapainoon näyttää yleistyvän modernin tietoisuuden mukaisena uskonnollisuuden muotona. Sen ensimmäisen perusajatuksen Porphyrius muotoili näin: Latet omne verum kaikki totuus on kätketty. Muistakaamme elefanttivertaus. Siinä on määräävänä juuri tämä ajatus, jossa buddhalaisuus ja uusplatonismi kohtaavat toisensa. Sen mukaan totuudesta ja Jumalasta on olemassa vain mielipiteitä, ei mitään varmuutta.

Todellisuuden menetys ja suvaitsevuuspakko

Rooman kriisissä neljännen vuosisadan loppupuolella senaattori Symmachus vastineena Varron uskonnonteorialle muotoili uusplatonisen käsityksen yksinkertaisiksi ja viisaiksi kaavoiksi, jotka voimme löytää hänen vuonna 384 keisari Valentinianus II:n edessä pitämästään puheesta. Siinä hän puolusti pakanuutta ja jumalatar Victorian patsaan pystyttämistä uudelleen Rooman senaattiin. Lainaan ainoastaan ratkaisevan ja kuuluisaksi tulleen lauseen: "Sama kohde se on, jota kaikki kunnioittavat, samaa asiaa me ajattelemme, samoja tähtiä katselemme, taivas meidän yläpuolellamme on yksi ainoa, sama maailma ympäröi meitä. Mitä väliä sillä on, mitä viisauden lajia yksityinen ihminen käyttää etsiessään totuutta? Yhtä ainoata tietä pitkin ei voida päästä niin suuren salaisuuden luokse." Juuri näin valistus sanoo nykyisin: totuutta sellaisenaan emme tunne; erilaisin kuvin tarkoitamme kuitenkin samaa. Niin suurta salaisuutta, jumalallista, ei voida kiinnittää yhteen ainoaan hahmoon, joka sulkisi pois kaikki muut, tai yhteen ainoaan tiehen, joka velvoittaisi kaikkia. Teitä on paljon, kuvia on monta, kaikki kuvastavat jotakin kokonaisuudesta, eikä mikään ole itse kokonaisuus. Siihen kuuluu suvaitsevuuden eetos, joka tunnistaa jokaisessa palasen totuutta, ei aseta omaansa korkeammalle kuin vierasta ja mukautuu rauhallisesti iäti saavuttamattoman monimuotoiseen sinfoniaan. Tämä saavuttamaton kätkeytyy vertauskuviin, jotka toki näyttävät olevan ainut mahdollisuutemme jollakin tavalla tavoittaa jumalallista. Onko kristinuskon vaatimus olla religio vera täten tullut vanhanaikaiseksi valistuksen jatkuvan kehityksen myötä? Täytyykö sen peräytyä vaatimuksestaan ja sopeutua uusplatoniseen tai buddhalaiseen tai hindulaiseen näkemykseen totuudesta ja vertauskuvasta ja kuten Troeltsch oli ehdottanut tyytyä näyttämään Jumalan kasvoista sitä puolta, joka on kääntynyt kohti Eurooppaa? Täytyykö sen ehkä kulkea jopa askeleen pitemmälle kuin Troeltsch, joka vielä tarkoitti, että kristinusko oli Euroopalle sopiva uskonto, kun taas nykyään juuri Eurooppa epäilee sen sopivuutta? Tämä on se oleellinen kysymys, johon kirkon ja teologian on tänään otettava kantaa. Kaikki kristinuskon sisäiset kriisit, jotka nykyaikana havaitsemme, johtuvat vain aivan toissijaisesti institutionaalisista ongelmista. Kirkon instituutioiden ja henkilöiden ongelmat johtuvat viime kädessä tämän yhden kysymyksen valtavasta painosta. Kukaan ei odota, että tähän periaatteelliseen haasteeseen toisen kristillisen vuosituhannen lopulla voidaan yhdessä referaatissa antaa edes likimainkaan lopullista vastausta. Siihen ei ylimalkaan voida vastata pelkästään teoreettisesti, niin kuin uskonto ihmisen lopullisena suhtautumisena ei koskaan ole pelkkää teoriaa. Se vaatii sitä tiedon ja toiminnan yhteistyötä, johon isien kristinuskon todistusvoima perustui. Tämä ei likimainkaan merkitse, että saisimme vetäytyä ongelman älyllisestä vaatimuksesta viittaamalla sen välttämättömään suhteeseen käytännön elämään. Koetan lopuksi antaa vain katsauksen, joka voisi osoittaa suuntaa. Olemme nähneet, että alkuperäinen, ei tosin koskaan täysin kiistämätön valistuksen ja uskon välinen suhteellinen yhteys, jonka Tuomas Akvinolainen oli lopulta saattanut järjestelmälliseen muotoon, ei niinkään rikkoutunut uskon kehityksen johdosta, vaan pikemmin valistuksen uusien askelten kautta. Tämän toisistaan irtautumisen asemina voitaisiin mainita Descartes, Spinoza ja Kant. Hegelin yritys saada aikaan laaja uusi synteesi ei palauta uskolle sen filosofista sijaintia, vaan koettaa muuttaa uskon kokonaan järjeksi ja siten lopettaa varsinaisen uskon. Tämän hengen ehdottomuuden vastakohdaksi Marx asettaa väitteen, että yksin aine on olemassa. Filosofian tulee nyt täysin palata eksaktin tieteen piiriin. Ainoastaan eksakti tieteellinen tieto on ylipäänsä vielä tietoa. Ajatus jumaluudesta on siten poistettu. August Comten ennakkoarvelu, että jonakin päivänä on olemassa ihmistä käsittelevä fysiikka ja että tähän saakka metafysiikan haltuun jätetyt suuret kysymykset käsiteltäisiin tulevaisuudessa yhtä "positiivisesti" kuin kaikki, mikä jo nyt kuuluu positiivisen tieteen piiriin, on meidän vuosisadallamme ihmistä koskevissa tieteissä saanut vaikuttavaa vastakaikua. Kristillisen ajattelun toteuttama ero fysiikan ja metafysiikan välillä on yhä enemmän väistymässä. Kaiken pitää jälleen tulla "fysiikaksi". Evoluutioteoria on yhä suuremmassa määrin kiteytynyt keinoksi saada metafysiikka lopulta häviämään, tehdä "olettamus Jumalasta" (Laplace) tarpeettomaksi ja muotoilla ankaran "tieteellinen" selitys maailmasta. Kehitysteoria, joka selittää laajasti kaiken todellisen, on tullut eräänlaiseksi "ensimmäiseksi filosofiaksi", joka niin sanoakseni esittää varsinaisen pohjan maailman valistuneelle ymmärtämiselle. Jokainen yritys tuoda mukaan muita kuin sellaisen "positiivisen" teorian esittämiä syitä, jokainen"metafysiikan" yritys näyttää pakostakin paluulta kauas valistuksen taakse, poistumiselta tieteen yleisvaatimuksesta. Siten kristillistä ajatusta Jumalasta täytyy pitää epätieteellisenä. Sitä ei enää vastaa mikään theologia physica. Ainoa theologia naturalis on sellaisen näkemyksen mukaan kehitysoppi, ja se ei tunne mitään Jumalaa, ei Luojaa kristinuskon (eikä juutalaisuuden ja islamin) mielessä, ei myöskään maailman sielua tai sisäistä liikkeellepanevaa voimaa stoalaisuuden mielessä. Korkeintaan koko maailmaa voitaisiin buddhalaisuuden tavoin pitää näköharhana ja tyhjyyttä ainoana todellisena ja tässä mielessä hyväksyä mystisiä uskonnon muotoja, jotka eivät ainakaan suoranaisesti kilpaile valistuksen kanssa. Onko täten sanottu viimeinen sana? Ovatko järki ja kristinusko siis lopullisesti eronneet toisistaan? Joka tapauksessa ei mitenkään voida välttää keskustelua kehitysopin ulottuvuudesta ensimmäisenä filosofiana ja positiivisen menetelmän yksinoikeudesta tieteen ja järkiperäisyyden ainoana harjoittamistapana. Tähän keskusteluun täytyy siksi ryhtyä molemmin puolin asiallisesti ja valmiina kuuntelemaan. Sellaista on tähän mennessä tapahtunut vain vähäisessä määrin. Ei kukaan voi vakavasti epäillä mikroevoluution tutkimusten tieteellisiä todisteita. Reinhard Junker ja Siegried Scherer sanovat siitä kriittisessä oppikirjassaan evoluutiosta: "Sellaiset (mikroevoluution) tapahtumat ovat moninkertaisesti tunnettuja muunnosja kehitysprosesseista. Kehitysbiologian niitä koskeva tutkimus antoi merkittäviä tietoja elollisten järjestelmien nerokkaalta näyttävästä mukautumiskyvystä." Sen mukaisesti he sanovat, että alkuperän tutkimusta voidaan täydellä syyllä pitää biologian kuninkaallisena alana.

Evoluutio vai luominen?

Kysymys ei siis koske sitä, miten uskova kristitty suhtautuu moderniin järkeen, vaan sen laajentamista eräänlaiseksi philosophia universalis, joka tahtoo tulla todellisuuden kokonaisselitykseksi eikä haluaisi jättää jäljelle mitään muuta ajattelun tasoa. Kehitysopin sisällä tämä ongelma tulee esille siirryttäessä mikroevoluutiosta makroevoluutioon. Siitä Szamarthy ja Maynard Smith, molemmat laajan kehitysteorian vakaumuksellisia kannattajia, joka tapauksessa selittävät: "Ei ole mitään teoreettista syytä, jonka perusteella voisi odottaa, että evoluution linjat ajan mittaan tulevat monimutkaisemmiksi; ei ole myöskään kokemusperäisiä todisteita, että näin tapahtuu." Kysymys, joka tässä on asetettava, ulottuu syvemmälle. Kysymys on siitä, saako kehitysoppia pitää kaiken todellisen yleisteoriana, jonka lisäksi ei enää sallita eikä myöskään tarvita muita kysymyksiä asioiden alkuperästä ja olemuksesta. Eivätkö tällaiset perimmäiset kysymykset sittenkin ulotu laajemmalle kuin mitä puhtaasti luonnontieteellisin keinoin pystytään tutkimaan? Tahtoisin esittää kysymyksen vielä konkreettisemmin. Onko kaikki jo sanottu sen tyyppisessä vastauksessa, jonka tapaamme esimerkiksi Popperilla seuraavassa muodossa: "Elämä, sellaisena kuin sen tunnemme, koostuu fysikaalisista "kappaleista" (paremmin sanottuna prosesseista ja rakenteista), jotka ratkaisevat ongelmia. Tämän eri lajit ovat "oppineet" luonnollisen valinnan kautta eli uudelleen tuottamisen ja muunnoksen menetelmällä. Tämä menetelmä on puolestaan opittu saman menetelmän kautta. Tämä on takautumista, mutta ei loputonta...?" Sitä en usko. Loppujen lopuksi kyseessä on vaihtoehto, jota ei enää voida ratkaista pelkästään luonnontieteellisesti eikä itse asiassa myöskään filosofisesti. Kysymys on siitä, onko järki tai jokin järkevä kaikkien asioiden ja ilmiöiden alkuna ja niiden pohjana vai ei. Kysymys on siitä, onko todellisuus syntynyt sattuman ja välttämättömyyden kautta (eli Butlerin ajatukseen liittyvän Popperin mukaan käsitteiden luck ja cunning, "onnellinen sattuma" ja "ennakkoaavistus" kautta), siis jostakin eijärjellisestä. Onko järki siis eijärjellisen satunnainen sivutuote ja ei-järjellisen valtameressä lopulta myös merkityksetön? Vai pysyykö totuutena se, mikä sisältää kristillisen uskon ja sen filosofian perusvakaumuksen: In principio erat Verbum kaikkien asioiden ja ilmiöiden alkuna on järjen luova voima.Kristillinen usko on tänään samoin kuin menneisyydessä valinta, joka asettaa järjen ja järjellisen etusijalle. Perimmäistä kysymystä ei enää voida, kuten jo todettiin, ratkaista luonnontieteellisin perustein, ja myös filosofinen ajattelu törmää tässä rajoihinsa. Tässä mielessä kristillistä perusvalintaa ei voida lopullisesti todistaa. Mutta voiko järki oikeastaan luopua järkevän etusijasta ei-järkevään nähden, Sanan (Logos) alkuvoimasta, kumoamatta itseään? Popperin esittämä selitysmalli, joka toistuu eri muunnoksina "ensimmäisen filosofian" muissa esityksissä, osoittaa, että järki ei lainkaan voi tehdä muuta kuin ajatella myös ei-järjellistä oman mittansa mukaan, siis järkevästi (ratkaista ongelmia, oppia menetelmä!), jolloin se epäsuorasti taas pystyttää järjen etusijan, jonka se juuri oli kieltänyt. Valitessaan järjen etusijan kristinusko pysyy nykyäänkin "valistuksena", ja luulen, että sellainen valistus, joka hylkää tämän valinnan, ei olettamusten vastaisesti voisikaan merkitä edistystä vaan valistuksen hämärtymistä. Olemme edellä nähneet, että varhaisen kristikunnan ajattelussa käsitteet luonto, ihminen, Jumala, eettisyys ja uskonto olivat erottamattomasti punoutuneet toisiinsa ja että juuri tämä punoutuminen oli auttanut kristinuskoa menettelemään taitavasti jumalien kriisissä ja antiikin valistuksen kriisissä. Uskonnon suuntautuminen järkevään näkemykseen todellisuudesta yleensä, eettisyys osana tätä näkemystä ja sen soveltaminen käytäntöön rakkauden johdolla liittyivät siten toisiinsa. Sanan (Logos) primaatti ja rakkauden johtoasema osoittautuivat identtisiksi. Logos ei esiintynyt vain matemaattisena järkenä kaikkien esineiden ja asioiden pohjalla, vaan luovana rakkautena siihen pisteeseen asti, että se muuttui myötäkärsimiseksi luodun olennon kanssa. Uskonnon kosminen näkökohta, kun se kunnioittaa Luojaa olevaisen voimassa, ja uskonnon olemassaolon keskeinen näkökohta, kysymys lunastuksesta, liittyivät toisiinsa ja muuttuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Jokainen todellisuuden selitys jää todella riittämättömäksi, ellei se voi perustella myös eettisyyttä mielekkäästi ja viisaasti. Myös kehitysteoria on siellä, missä se pyrkii laajentumaan ja olemaan philosophia universalis, koettanut todella perustella eetosta uudelleen kehitysopin mukaisesti. Tällä kehitysopin mukaisella eettisyydellä on kuitenkin vähän lohdullista tarjottavana, kun se löytää avainkäsitteensä vääjäämättä luonnollisen valinnan mallista, siis olemassaolon taistelusta, vahvemman voitosta ja menestyksellisestä sopeutumisesta. Sielläkin, missä sitä pyritään monin tavoin kaunistelemaan, se pysyy lopulta julmana eetoksena. Ponnistelu, jonka tarkoituksena on tislata sinänsä ei-järjellisestä oliosta jotakin järjellistä, epäonnistuu tässä aivan ilmeisesti. Kaikki tämä tuskin kelpaa yleismaailmallisen rauhan, käytännöllisen lähimmäisenrakkauden ja välttämättömän oman itsemme voittamisen etiikaksi, jota me tarvitsemme. Kun tässä ihmiskunnan kriisissä koetetaan kristinuskon käsitteelle religio vera antaa jälleen mielekäs sisältö, on panostettava niin sanoakseni yhtä voimakkaasti oikeaan käyttäytymiseen ja oikeaan uskoon. Sen sisällön täytyy tänään kuten itse asiassa silloinkin perustua syvimmässä merkityksessään siihen, että rakkaus ja järki todellisuuden varsinaisina peruspylväinä sulautuvat yhteen: Todellinen järki on rakkautta ja rakkaus on todellista järkeä. Niiden täysi yhteys on kaiken todellisen todellinen perusta ja päämäärä.

KARDINAALI JOSEPH RATZINGER (PAAVI BENEDICTUS XVI)

Suomentanut Kalevi Vuorela

Väestön lasku

2006-05-06T21:48:00.000+03:00

Benediktus XVI mainitsi viestissä 28.04.2006 paavillisen yhteiskuntatieteiden akatemian kokoukseen osallistuville, että on pohdinnan "kiireinen tarve" väestötieteessä. Paavi kirjoitti, että "monet kansakunnat tai kansakuntien ryhmät kaipaavat nuorten riittävää määrää, jotta ne voisit uusia väestönsä". Alhaisten syntyvyysasteidn syyt ovat moninaisia ja monimutkaisia mutta "niiden juuria voidaan pitää moraalisina ja henkisinä." On "huolestuttava uskon, toivon ja varmasti rakkauden puute". Tätä puutetta ei korjata taloudellisilla politiikoilla.

Rukous sotien ja terrorismin loppumiseksi

2006-05-02T21:32:00.000+03:00

ROME, MAY 1, 2006 (Zenit.org).- Benediktus XVI kävi tänään Jumalallisen Rakkauden pyhäkössä Rooman ulkopuolella ja rukoili, ettei maailma kärsisi sodista ja terrorismista. "Myös tänään tarvitaan kääntyminen Jumalan , rakkauden Jumalan puoleen, jotta maailma voisi olla vapaa sodista ja terrorismista.